Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

3.  Recovery


"Lily?" Pattie kuiskasi säikähtäen kun vajosin lattian tasoon. Naisen äänensävy ei ollutkaan niin epätoivoinen kuin luulin. "Anteeksi, tarkoitukseni ei ollut säikäyttää.." Tuo jatkoi ja vapisevin jaloin onnistuin nousemaan lattialta särkyneen mukini sirpaleiden joukosta. En tiennyt mitä sanoa, sillä olin hämmentynyt pahasti.
"Tulin vain hakemaan sinut sairaalalle, Justin on herännyt koomastaan eikä rauhoitu ennen kuin näkee sinut.."
Räpäyttelin silmiäni edelleen hämmennyksen vallassa. Eikö Justin kuollutkaan? Toivon kipinä leimahti liekkeihin ja suorastaan työnsin Pattien ulos ulko-ovesta pamauttaen sen kiinni perässäni. Juoksin parkki paikalle pää kolmantena jalkana Justinin äidin kiiruhtaessa perässäni niin nopeasti kuin tuo kykeni. Silti tuntui, että naiselta kesti ikuisuus ehtiä autolleen.

Justin
Avasin silmäni ja kirkas valo sattui vietävästi silmiini. Halusin vain käskeä jonkun sammuttamaan tuon valon, mutta suun avaaminen oli liian raskasta. Selvittyäni hetkellisestä sokeudesta näin paljon valkoista ja kuulin monitorien hurinan, muutoin hiljaisessa huoneessa. Olin sairaalassa, siitä ei voinut erehtyä, mutta miksi? En kyennyt muistamaan, vaikka tiesin että jotain oli tapahtunut. Näin liikettä silmäkulmassani ja käänsin pääntäni hieman vain nähdäkseni rakkaan äitini huolestuneet kasvot ja itkuiset silmät. Tuo näytti riutuneelta. Aivan kuin äitini olisi vaeltanut metsässä eksyksissä useamman kuukauden ilman ruokaa. Poskiluut törröttivät ja hän oli todella kalpea. Oliko hän sairas?
Äitini huomatessa, että katsoin häntä tuon ilme kirkastui. 
"Justin!" Pattie huudahti kyynelehtien vuolaasti. "Sinä elät!" Nainen jatkoi ja kosketti kädellään kättään. En ymmärtänyt. Tietenkin minä elin?
"Miksi olen täällä." Kysyin hiljaa ähkäisten kun jähmettyneet lihakseni ilmaisivat yhteistyö haluttomuudestaan.
"Olit onnettomuudessa.. etkö muista?" Äitini sanoi ja samassa miljoonat muistikuvat palasivat mieleeni. En muistanut mitään onnettomuutta, muistin vain Lilyn. Näin hänen kasvonsa vilisevän silmissäni. Hänen itkuiset silmänsä ja äänensä. Kun pinnistelin muistiani eteenpäin aloin muistamaan pätkiä itse onnettomuudestakin.
"Lily?" Kuiskasin kysyvästi, mutta tiesin ettei tyttö ollut tässä huoneessa. Halusin vain kertoa hänelle kuinka pahoillani olin Jasminesta ja kaikesta muustakin. 
"Lily ei ole täällä.." Pattie sanoi. "Hän on voinut huonosti.."
"Haluun Lilyn tänne, nyt..." Kuiskasin väsyneesti ja lääkäri pyyhälsi huoneeseen ilmeisesti antamaan lisää lääkkeitä.
"Minä haen hänet.." Äitini sanoi ja pyyhälsi pois huoneesta. Jäin katsomaan lääkäriä, joka hymyili minulle ystävällisesti.
"Mikä on vointisi?"
"Vähän sekava.." Vastasin ja mietin kuinkahan pahasti olin itseni ruhjonut kolarissa.
"Sinulla oli tuuria, että heräsit. Olimme jo luopua toivosta, mutta nyt näyttää jo paljon paremmalta!" Lääkäri tokaisi ja pyyhälsi pois huoneesta. Olin siis melkein kuollut. Voiko pahemmin enään mokata?
Tuijotin valkoista ovea räpäyttämättä ja odotin mitkä askeleet pysähtyisivät ovelleni. Halusin palavasti nähdä Lilyn. Tytön jota rakastin ja jonka toivoin antavan minulle anteeksi tämän kaiken. Hermostuneesti hipelöin sairaalan peittoa jäykillä sormillani. Odotukseni viimein palkittiin kun äitini asteli ovesta sisään. Katseeni ei kuitenkaan viipynyt hänen kasvoissaan kuin hetken, sillä näin jotain järkyttävempää. Lily oli kaunis niinkuin ennenkin, mutta tyttö oli laihtunut silmissä.
"Lily.." Kuiskasin kyyneleitä silmäkulmassani ja tyttö kapsahti kaulaani nyyhkyttämään.
"Minä rakastan sinua Justin! Rakastan niin vietävän paljon!" Lily nyyhkytti ja vedin hänet niin lähelle kuin vain sain.
"Minäkin sinua.." Sanoin ja kuulin kuinka äitini ilmeisesti antoi meidän olla kahden kadoten kiireiseen sairaalan käytävään.
"Olin varma, että kuolet.." Lily sanoi. "Anteeksi.." En saanut puoliakaan selvää mitä tyttö sanoi,mutta pitkän hetken päästä tuo rauhoittui sen verran, että kykeni istumaan sänkyni viereen käsi yhä kädessäni.
"Mitä sulle on tapahtunut?" Kysyin ja hetken ajan Lilyn kasvoilla käväisi omituinen ilme, jota en osannut tulkita.
"Miten niin?" 
"Näytät huonovointiselta.." Sanoin silittäen Lilyn poskea.
"Olin huolissani.. oksensin suurimman osan ruoasta ulos mitä söin, mutta olen kunnossa jo!" Lily sanoi huolettomaan sävyyn, mutta näin, että jokin asia vaivasi tyttöä. Päätin antaa asian olla ja keskittyä olennaiseen eli siihen, että paranisin ja pääsisin huolehtimaan Lilystä. Ilta meni jutellessa, halaillessa ja nautin vain siitä, että tyttö oli lähelläni. Lopulta Lilyn oli aika lähteä ja kyyneleet silmissä tuo poistui, luullen että kuolisin yön aikana, mutta oloni oli oikeasti jo paljon parempi. Jäin yksin monitorien hurinan täyttämään huoneeseen, mutta hymyni ei haihtunut eikä kyyneleet lakanneet virtaamasta poskillani. Olin vain niin onnellinen, että sain Lilyn takaisin. En päästäisi tyttöä pois enää koskaan. En ikinä.
Lily
Aamulla herätessäni, luulin nähneeni vain unta, sillä pahoinvointi ei ollut kadonnut mihinkään. Ehkä henkisesti en palautuisi ihan heti tai jotain, mutta silti äitini ja Pattien mietteet häiritsivät minua suunnattomasti. Tallustelin keittiöön unisena, mutta oloni oli paljon kevyempi kuin aiemmin. Mieleni oli kirkkaampi ja pystyin hymyilemään ja tein sitä koko ajan. Ihan ilman syytä kylläkin, tai no Justinin elossa säilyminen kai oli tarpeeksi hyvä syy hymyillä.
Harjasin hiukseni ja sidoin ne pompulalle ylös kuunnellen lempi musiikkiani. Sen jälkeen astelin ulos talosta ja lähdin kävelemään sairaallalle päin. Kuulokkeet korvissa ja lempimusiikki soimassa taustalla, mikäs siinä oli kävellessä, vaikka matkaa kylläkin oli nelisen kilometriä. Onnistuin sormellani sohaisemaan kalenteria vahingossa, koska no kosketusnäytöt oli mitä oli. Painelin vähän väliä itseni vääriin paikkoihin, mutta nyt jäin tuijottamaan kalenteria mietteliäänä. Kävellen kuitenkin vielä eteenpäin, mikä ei sinänsä ollut hyvä idea, koska olin törmätä kadulla kulkeviin ihmisiin ja autoihin. Syy miksi ajatukseni karkasi aivan jonnekin muualle kuin sinne minne niiden piti oli se, että olin menettänyt totaallisesti  ajantajun Justinin maatessa koomassa. Näin ollen, en siis ollut huomannut erästä hyvin tärkeää asiaa. Kroppani ei toiminut normaalisti. Ennen kuin oikeasti jouduin paniikin valtaan tajusin, että Justinin koomassa oleminen oli ilmeisesti niin suuri shokki kropalleni, että sen toiminta oli häiriintynyt eikä minulla olisi mitään syytä epäillä mitään sen karmeampaa. Sairaala tulikin vastaan nopeammin kuin ajattelin. Lampsin ovista sisälle tuohon masentavaan laitokseen ja suoraan Justinin huoneeseen. En edes loppumatkasta enää kävellyt vaan juoksin, koska halusin hänen lähelleen. Siispä tulin huoneeseen kuin hurrikaani, niin nopeasti että melkein jatkoin matkaa huoneen poikki  ovea vastapäätä sijaitsevasta ikkunasta ulos. Justinin kasvoille ilmestyi huvittava hymy. Se hymy, mitä minä rakastin yli kaiken. Vaikkakin, tuon kasvoja koristi arvet niin hän näytti enkeliltä ja syötävän suloiselta.
"Hei kaunokainen, sähän tulit vauhdilla." Justin naurahti.
"Öh, joo.. halusin nopeesti tänne." Tokaisin ja halasin poikaa varovasti kuin tuo olisi särkyvää lasia.
" Mulla ei oo enää hengenvaaraa.." Justin sanoi. " Mä en jätä sua enää ikinä. En oo näin tyhmä enää koskaan, mä toivosin et sä voisit antaa anteeks joskus.." Justin mutisi hiljaa ja suloinen hymy vaihtui hieman surulliseen virnistykseen.
Oikeastaan, minä pelkäsin, että Justin lähtisi kävelemään. Pelkäsin siksi, että se sattui niin vietävästi enkä kestäisi sitä toista kertaa. "Toivottavasti sä pidät ton lupauksen.. ja jos pidät nii meillä on ikuisuus aikaa. Eiköhän tää koko sotku unohdu ajanmittaan." Sanoin lohduttavasti sillä en halunnut kaivella kipeitä vanhoja asioita vaan kääntää elämässämme uuden sivun.
"Jos se musta on kiinni, niin meillä on aikaa vielä ikuisuuden jälkeenkin." Justin sanoi katsoen minua silmiin ja sillä hetkellä tunsin kaikkien palasten loksahtavan paikoilleen. Olin vihdoin kokonainen.

©2018 Ripaus seikkailua, fantasiaa ja romantiikkaa - suntuubi.com