Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

F I R S T   L O V E ♥

1. People Change, Memories Don´t.

"Kayla!" Äitini huusi kuin kaukaisuudesta. Olisin paljon mieluummin painanut tyynyn korvilleni ja jatkanut unia. Kerrankin kun sai nukkua, mutta ei. Äitini tuli vetämään peiton pois päältäni ja avasi ikkunan verhot joista kirkas silmiä särkevä auringon valo säteili huoneeseeni.
"Hmmmh.." Mumisin silmät puristettuina kiinni toisen käden yrittäessä estää valon tunkeutumista silmiini. Se sattui.
"Me myöhästytään kohta, jos et nyt nouse ylös!" Nainen kivahti ja minä ponnistelin saadakseni aivoni hereille. Nousin ylös vieläkin silmät puoliksi kiinni heilauttaen jalkani lattialle saaden kissamme Nanan hyökkäämään suoraan paljaisiin jalkoihini.
"Hemmetin katti!" Kirosin ja avasin silmäni. Nana katsoi minua pahoittelevan näköisenä, enkä voinut kuin hymyillä tuolle. "Joo joo, mun vika. Sori. " Sanoin ja ojentauduin rapsuttamaan pörröistä vaaleaa kissaa. Vasta keitetyn kahvin tuoksu leijaili avoimesta huoneen ovestani sisään ja viimeistään silloin aivoni pärähtivät käyntiin. Ponkaisin ylös sängystäni kävellen peilin eteen, josta minua tuijotti zombi. Miksen minä voinut kuulua niihin ihmisiin, jotka näyttivät ihmisiltä aamullakin heti herättyään? Huokaisin sitoen ruskeat pitkät hiukseni nutturalle. Tappelisin niiden kanssa myöhemmin. Ajatuskin siitä sai sängyn kuulostamaan koko ajan houkuttelevammalta paikalta.
Haukoitellen tassuttelin keittiöön missä pikkuveljeni Will oli jo ottanut itselleen kupillisen kahvia. Tein itse samoin ja istahdin pöydän ääreen tuijottamaan ilmeettömänä eteenpäin. Ajatus ei yksinkertaisesti kulkenut vielä yhdeksältä aamulla.
"Joko sinä tiedät mitä laitat päällesi?" Äitini kysyi hääräten keittiössä semmoista vauhtia, että katseeni ei pysynyt perässä.
"Minne?"
"Häihin!" Äitini kivahti ilmiselvästi turhautuneena siitä, etten muistanut niinkään yksinkertaista asiaa. Kuka nyt jaksaa muutenkaan ajatella niin paljon heti aamusta? En ainakaan minä. Hetken olin hiljaa mietiskellen äitini sanoja mielessäni kunnes lamppu syttyi pääni päälle.
"Ai niin!" Tokaisin hörpäten kahvin ennätysajassa alas kurkustani, melkein tukehtuen siihen, ja juoksin takaisin huoneeseeni. Olin unohtanut aivan kokonaan perhetuttumme häät. Toisinsanoen äitini parhaimman lapsuudenystävän, joka oli hänelle melkein kuin sisko. Nadian ja Nickin häät olivat tänään, enkä minä edes muistanut. Tosin tiesin miksi osa aivoistani halusi unohtaa sen osan. Joutuisin kohtaamaan hänet kirkossa. Ajattelin painottaen sanaa ´hän´. Paitsi tuskin hän tulisi, tai ainakin toivoin koko sydämestäni että ei tulisi. Poistin hänet mielestäni samalla kun avasin hyvässä järjestyksessä olevan vaatekaappini. Tosin kauaa tuo järjestys ei pysyisi, sillä minulla oli liian kiire, että olisin laittanut kaikki vaatteet takaisin yhtä siististi kuin ne olivatkin.
"Ei tätä. Tuo on liian pieni.. " Mutisin ja heittelin vaatteita petaamattomalle sängylleni. Lopulta löysin kauniin valkean mekon, joka ei ollut liian juhlava, mutta ei myöskään liian juhlaton. Aivan täydellinen häihin, mikäli se mahtuisi minun päälleni. Siispä tuumasta toimeen. Aloin riisua yöpaitaani toisella kädellä ja toisella kädellä havittelin mekon vetoketjua, mikä ei tietenkään onnistunut, ennen kuin sain molemmat kädet mukaan. Mekko sujahti oikeastaan päälleni paremmin kuin viimeksi kun olin sen pukenut. Viimeksi käytin sitä rippijuhlissani, jossa... Olin aikeissa jatkaa lausetta pääni sisällä, mutta jätin sen sikseen. Olin varmaankin laihtunut sen jälkeen. Oli miten oli, mekko näytti rikollisen hyvältä päälläni ja en voinut kuin virnistää peilikuvalleni. Seuraava asia oli meikki ja hiukset. Meikkiin en jaksanut panostaa juurikaan kuin sen verran, että sain kasvoistani tasaisen sileän näköiset ja laitoin silmiini vain eyelinerin sekä ripsivärin, etten näyttäisi ihan pojalta, joka oli puettuna mekkoon ruskean peruukin kera. 
Kun meikki tyydytti silmiääni aloin kihartamaan pitkiä hiuksiani. Se oli kovan tuskan ja työn takana, joten tyydyin siihen että hiukseni olivat kauniisti korkkiruuveilla latvoista. Lopputuloksena minua katsoi peilistä aivan erinäköinen henkilö kuin aamulla. Valkoinen mekko sai ihoni näyttämään puhtaalta ja sileältä. Ulkonäköni kruunasi ruskeat hiukset, jotka lepäsivät kauniisti rintakehäni päällä, sekä ruskeat silmät, jotka korostuivat myös kivasti valkoisen mekon ansiosta. Olin tyytyväinen, jos mietti kuinka vähän aikaa olin tähän kuluttanut. Etsin vielä kiilakorkoiset kesäkenkäni jostain tuhansien muiden kenkien takaa ja löysin ne juuri sopivasti kun isäni ajoi pihaan hopean harmaalla mersullaan töötäten kahdesti. Hän oli ilmeisesti kerrankin ottanut töistä loppupäivän vapaata, tosin äiti oli saanut suostutella häntä pitkään. Kävelin eteiseen, jossa Will sekä äitini olivat hyvin edustavasti pukeutuneina. Seisoin Willin vierellä ja tunsin itseni lyhyeksi, vaikka minulla olikin korkokengät jalassa. Pikkuveljenikään ei ollut enään mikään pieni lapsi vaan 14 vuotias komea nuorukainen, joka kasvoi ilmiselvästi pidemmäksi kuin minä.
 
Ajomatka tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka kirkko sijaitsikin aika lähellä meitä. Mutta niinhän sitä sanotaan, että odottavan aika on pitkä. Mitä minä odotin? Sitä tuskan ja helpotuksen sekasotkuako minkä kokisin kun hän ei olisi siellä? Pudistin ajatuksen pois. Minä en näkisi häntä siellä ja vaikka näkisin en välittäisi. Olisin aivan kuin en tuntisi häntä, mikä kyllä piti joissain kohti paikkaansa. Hän oli muuttunut aivan liikaa, ollakseen se sama ihminen kuin ennen. Se ihminen minkä minä tunsin.
Saavuimme parkkipaikalle ja ihmisiä oli aivan liikaa minun sietokyvylleni. Olin jotenkin hieman rajoittunut sosiaalisesti. En tykännyt mennä kauppaankaan ruuhka-aikana, koska inhosin sitä kuinka ihmiset tuijottelivat. Täällä pikku kylässä kun kaikki tiesivät kaiken ja varsinkin minun tarinani hyvinkin tarkkaan. Bridgetownin Kirkko oli yksinkertaisuudessaan kaunis korkeine kellotorneineen ja suurine ikkunoineen puhumattakaan suuresta puisesta ovesta, mistä juuri astelimme sisään, joka suorastaan huokui kylän historiaa.
Kirkossa ilma oli selvästi viileämpi kuin pihalla ja kylmät väreet kulkivat pitkin ihoani istahtaessani puiselle penkille. Kirkko kaikui häävieraiden halatessa ja tervehtiessä toisiaan. Tietenkin vaihdettiin pikaiset kuulumiset ja juorut ennen kuin ihmiset istuivat aloilleen. En uskaltanut katsoa muualle kuin kenkiini, koska minä pelkäsin tosissani näkeväni hänet ja kun edes kuvittelin tuon smokkiin pukeutuneena olin mennä järjiltäni. Siitä oli aikaa kun olimme viimeksi puhuneet, saati sitten nähneet. Ei sillä, että olisimme olleet riidoissa tai mitään. Olimme vain vanhat kaverukset, jotka olivat ajautuneet erilleen yhdeksännen luokan päätyttyä. Minä olin mennyt kiltisti lukioon niinkuin vanhempani halusivat ja hän taas oli lähtenyt muualle opiskelemaan. Tietenkin aluksi vaihdoimme kuulumisia säännöllisesti kun oli niinkin helppo tapa pitää yhteyttä kuin facebook. Sitten se puhuminen vain jäi jotenkin koko ajan varsinkin kun hän alkoi seurustelemaan. Siinä oli toinen syy miksen halunnut nähdä häntä, koska tunsin itseni aivan liian hylätyksi ja se jos mikä pisti vihaksi. Hänestä oli tullut ihan erilainen ja kylmä minua kohtaan. Aivan kuin minua ei olisi koskaan hänen elämässään ollutkaan.
Niin se vain menee, että ajat muuttuu ja ihmiset sen mukana, mutta muistot on ja pysyy. Se vain riippuu kuka muistaa ja kuka ei.
©2018 Ripaus seikkailua, fantasiaa ja romantiikkaa - suntuubi.com