Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
3. Don't let me die tonight

 
Elokuu oli lopuillaan ja pian tulisi synkkä syksy...
Olin kävelyllä, jotta saisin selvitettyä ajatuksiani. Kuuntelin musiikkia kävellessäni pitkin hiljaista katua. Puista tippuvat lehdet toivat mieleen jollain sairaalla tavalla oman itseni. Minäkin olin leijailemassa alaspäin samaan tapaan kuin lehdet puista. En vain tiennyt kuinka kauan putoaisin. Toisaalta, toivoin että maata ei tulisi vastaan ollenkaan, koska todennäköisesti se sattuisi.
Olin aivan omissa ajatuksissani enkä edes tajunnut kävelleeni keskustaan asti. Katselin ohi kulkevia ihmisiä. Heillä kaikilla oli omat murheensa, kenties jopa isommat kuin omani. Silti minä olin antamassa taas periksi.
Kaksi nuorta, tyttö ja poika istuivat penkillä, kävellessäni erään puiston läpi. Katsoin heitä kun he hymyilivät toisilleen. Silmissä oli pilke, sama pilke jonka olin nähnyt Chrisinkin silmissä. Voisiko se olla vain valhetta? Entä nuo kaksi, mistä he voivat tietää rakastavatko he toinen toistaan oikeasti?
Pariskunta alkoi katsella minua hämmästynein ilmein ja viimein tajusin pysähtyneeni tuijottamaan heitä. Laskin katseeni maahan ja jatkoin matkaani rivakammin.
Minun pitäisi ryhdistäytyä, mutta kun tuntui siltä, että tähän risukasaan, vai pitäisikö sanoa, tiilikasaan, ei aurinko paista koskaan. Aivan kuin eläisin ikuisessa sateessa.
 
Päästessäni koulun alueelle istahdin vanhalle maitolaiturille. Se oli lempipaikkani, jos halusin mietiskellä rauhassa. Enkä vielä jaksanut mennä takaisin asuntolaan. Annabel ja Amanda vain kyselisivät vointiani ja en halunnut heidän murehtivan minusta.
Kuulin auton äänen ja hetken päästä laiturin viereen kaarsi auto, en vain pimeässä nähnyt minkä värinen tai merkkinen auto oli. 
Autosta tuli ulos kourallinen poikia, heistä pari minä tunsin, mutta loput olivat aivan uusia tuttavuuksia. 
" Mitäs sä tääl teet?" Kysyi Jake. Hänet minä tunsin viimevuodesta.
" Istun ja suoraan sanottuna vittuunnun"
" Heeei, kuka sää oot?" Kysy joku pojista, en pystynyt pimeässä kohdistamaan katsettani puhujaan, joten minulla ei ollut aavistustakaan kelle puhuin.
" Rose... "
" Mistä päin sä oot?"
" Lapista.. " Tokaisin kuivasti.
" Minkä näkönen sää oot, onko kellää jotai valoa?"
Minua alkoi väkisinkin naurattaa poikien touhu ja äkkiä kirkas valo osui silmiini. Yritin tihrustella minkä näköisiä poikia seurassani oli, mutta valo oli liian kirkas.
" Nättihän se sinä olet"
Hymyilin vain kiitokseksi ja lopulta pojat sammuttivat lampun. He sanoivat minulle heipat ja kaarsivat autollaan pois. Ja niin minä jäin yksinäni pimeään. Tunsin oloni piristyneemmäksi ja lähdin kävelemään asuntolalle hymyillen.
 
Seuraavana päivänä tunsin oloni paremmaksi. Tosin päivän vaihtuessa illan puolelle paha oloni muistutti olemassa olostaan. 
" Rose, lähe meijä kans ajelee.. " Annabel ehdotti. Tuo seisoi Amandan kanssa huoneemme ovella. En keksinyt parempaakaan tekemistä joten suostuin. 
" Kenen kanssa me ollaa menossa? " Kysyin kävellessämme kuusiaidalle, joka sijaitsi koulun alueen rajalla.
" Yhen Jeremyn ja Jackin " Annabel vastasi. Annabelin äänen sävy värähti omituisesti tuon lausuessaan Jackin nimen.
" ja kukas tämä Jack on? " Kysyin kiusoittelevasti ja Annabel näytti minulle kieltään.
" Kohta näät."
Istuimme tummaan autoon, joka näytti jotenkin piirteiltään tutulta. Olisiko se ollut tämä auto eilen illalla maitolaiturilla?
Tunsin jonkun tuijottavan minua etupenkiltä yrittäessäni löytää mukavan asennon Annabelin ja Amandan välissä. Nostin katseeni ja silloin näin hänet.
En silloin pistänyt hänestä mitään merkille, eikä hän pistänyt silmääni sillätavalla. Katsoin häntä kuin ketä tahansa muutakin uutta tuttavuutta. Ystävällisesti hymyillen, mutta jokin osa minussa käski minun käyttäytyä varovaisesti ja ehkä jopa hieman ylimielisesti.
" Heei katoha, sehä on lapintyttö. " Etupenkillä kuskin vieressä istuva poika, joka tuijotti minua sanoi.
" Näin sut eilen istumassa siinä maitolaiturilla. Mikä sun nimi oli?"
" Rosemary, tai no mielummi Rose. " Vastasin, katsoen tuohon varuillani. Pojan silmissä oli omituinen pilke ja se pelotti minua hieman.
" Kuka sä oot? " Kysyin katsoen tuota hieman ylimielisesti. Poika virnuili minulle.
" Jeremy "
Katsoin autoa ajavaa poikaa. Hänelläkin, kuten Jeremyllä, oli tummat pystyyn nostetut hiukset. Pojalla oli valkoinen huppari ja hän piti toista hupparin nauhoista suussaan. Aivan kuin hän olisi hermostunut?  Hän oli siis Jack, se josta Annabel oli aiemmin puhunut. Katsahdin ystävääni virnuillen. Oli hänellä ihan hyvä maku.
Katsahdin Jeremyyn. Hänellä oli pyöreämmät kasvot ja sininen huppari. Tuo katseli miettiväisen näköisenä ikkunasta ulos kääntyen välillä vilkuilemaan suuntaani.
 
Ajelimme pitkin keskustaa soitellen erilaisia kappaleita basso huutaen niin, että hiuksenikin pomppivat. Mielialani kohosi silmissä ja pian jo nauroin Annabelin ja Amandan kanssa.
Pystyin rentoutumaan, vaikka jos olisin tiennyt silloin mitä tuleman pitää olisin ollut varuillani, mutta eihän tulevaisuuttaan tiedä kukaan.
En nähnyt pojassa sillä hetkellä mitään muuta kuin ihan tavallisen pojan. Ei ehkä mikään planeetan komein, mutta sitäkin mukavampi ja hyvä huumorin taju tuolta ainakin löytyi.
Tuntien päästä ajelimme takaisin asuntolalle, mielialamme olivat vieläkin korkealla. Vielä nukkumaankin mennessäni hymyilin. Jeremy ja Jack olivat heti etsineet minut käsiinsä facebookista ja tietenkin lisänneet kaverikseen.
Niin monet kerrat olin itkenyt itseni uneen, että nyt oikein nautin tästä tunteesta kun pystyin nukahtamaan hymyillen.
 
Jatkoimme samaa rataa. Päivät kävimme koulua ja illat ajelimme Jeremyn ja Jackin kanssa. Olimme pitämässä hauskaa Jackin ja Jeremyn kanssa tai no Jack ajoi. Sokeakin olisi huomannut Annabelin ja Jackin välien lämmenneen sillä tyttö istui hymyillen etupenkillä kun taas minä istuin Amandan ja Jeremyn välissä. Tunsin kipinöintiä, jos sitä siksi voi sanoa... En kuitenkaan antanut sille tunteelle valtaa vaan yritin olla välittämättä näistä omituisista tuntemuksista.
Vauhti kiihtyi pitkällä suoralla ja ajoimme kilpaa jonkun toisen idiootin kanssa. Minusta tuntui, että jos tuon mutkan takaa tulisi rekka kuolisin sekunneissa. Kuvittelin kuinka lentäisin tuuli lasista läpi ja sen jälkeen kaikki olisi hyvin. Yhtäkkiä kuitenkin minut valtasi tunne, jota en ollut tuntenut pitkään aikaan. Pelko. Pelko siitä että todellakin törmäisimme ja kuolisin. Puristin Amandan kättä ja huomasin Jeremyn vilkuilevan minua huvittuneesti.
" Pelottaako sillä? " Poika kysyi ilkikurisesti.
" Elä anna mun kuolla " Vastasin ja virnistin. En tiedä mistä ne sanat tulivat. Ne vain pulpahtivat ulos suustani.
" Elä huoli, en minä anna sinu kuolla. " Jeremy sanoi ja jokin vilahti tuon silmissä. Jos silloin olisin tiennyt olisin nauttinut siitä hetkestä, jota en saisi koskaan enää kokea.
Kun lopulta selvisimme ehjin nahoin asuntolaan sain Jeremyltä viestin. Hymyillen vastasin siihen ja nukahdin.
©2018 Ripaus seikkailua, fantasiaa ja romantiikkaa - suntuubi.com