Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

1. I have nothing to lose
 
Taas uusi lukuvuosi oli alkamassa. Tuttu kaupunki avautui edessäni ajaessamme perheeni kanssa asuntolalle päin. Olin ollut täällä jo viime vuodesta, tosin se vuosi oli vain hämärissä muistikuvissani. Olin vähällä tappaa itseni.
Miksi?
No ehkäpä se selviää teille myöhemmin...
Auto pysähtyi ikuisuudelta tuntuvan ajan asuntolan eteen. Tunsin jäätyväni jostain syvältä sydämestäni, koska tiesin monet eivät halunneet minua tänne.
" Rose? "
Nostin katseeni äitini hymyileviin kasvoihin. Ei. Hän ei tiennyt viime vuodesta mitään, eikä tiennyt sisälläni olevaa polttavaa tuskaa.
Nousin autosta jäykästi, nostaen laukkuni kuistille.
" Rose! " 
Käänsin katseeni ovelle ja siinähän hän oli. Ainoa ja parhain ystäväni Annabel.
" Mulla on ollu sua niiiin kova ikävä! Mä voin auttaa sua kantamaan nämä tavarat sisälle. Sä asut mun kans samas huonees niinku... viime vuonnakin." Annabel sanoi epäröiden viimeisen sanan kohdalla. Me emme puhuneet siitä ajasta kovin usein, koska meille kummallekin se oli ollut kova paikka.
Ilman Annabelia minua ei todennäköisesti olisi tässä. Hymyilin vain vastaukseksi ja aloimme raahaamaan koko omaisuuttani sisälle.
Viimeistä laukkua laskiessani maahan, oloni oli jo paljon parempi. Mitä väliä sillä oli vaikka kaikki eivät minua tänne halunneet? Olin tehnyt väärin, mutta niinhän me kaikki joskus? Eihän meistä kukaan ollut virheetön?
" Rosemary " Isäpuoleni huhuili nimeäni ovelta.
" Niin? "
" Oliko kaikki laukut siinä? "
" Joo "
Vastasin ja aloin purkamaan tavaroita kaappiin.
" Pärjääthän sinä nyt varmasti? " Äitini kysyi huolestuneesti vilkuillen ympärilleen.
" Joo joo menkää jo " Vastasin, vaikka todellisuudessa minulla ei ollut aavistustakaan miten selviäisin tästä vuodesta.
Jos olisin tiennyt siitä tulevan lähes yhtä vaikea kuin edellisestä vuodesta, olisin lähtenyt pois.
 
Aamulla herätessäni ensimmäiseen koulupäivääni ensimmäiseksi ihmettelin sitä tosiasiaa että olin vielä hengissä. Hymyilin peilikuvalleni kerrankin aidosti ja näytin aivan eri ihmiseltä.
Viime vuonna peilistä minua katsoi takaisin jokseenkin väsynyt ja langan laiha tyttö, lasittunein silmin. En halunnut ikinä enää nähdä sitä peilikuvaa ja pidin tästä uudesta minusta paljon paljon enemmän.
Aloin meikkailemaan sillä välin kun Annabel heräsi.
" Huomenta unikeko! " Virnuilin ja tuo vain mumisi vastaukseksi.
" Lähetkö aamupalalle mun kans? " Kysyin ja Annabel näytti hieman yllättyneeltä.
" .. Joo.. " Tuo kuitenkin vastasi unisesti, haroen vaaleita hiuksiaan.
 
Hetken päästä olimme jo ruokalassa. Tunsin kaikkien katseet selässäni, mutta en välittänyt, koska mitä väliä sillä oli enää? Minä olin saanut otteen järjestäni, enkä antaisi sen livetä.
Istuimme pöytään parin muun viime vuodesta tutun kaverini kanssa.
" Miten sun kesä meni Rose? " Amanda kysyi. Tunsin hänetkin viimevuodesta ja olimme viettäneet paljonkin aikaa yhdessä, vaikka Amandan kanssa emme kauhean samanlaisia olleetkaan. Hän vain ymmärsi minua joissain asioissa paremmin kuin muut.
" Ihan hyvin, tein töitä melkeen koko kesän. " Vastasin. " Entä sun ? "
" Siinähän se, kävin Espanjassa. " Amanda vastasi. Hänestä sai helposti ylimielisen kuvan, mutta kun tuohon tutustui sen pienen ylimielisyyden pystyi kestämään.
" Ihan tosi? Vähän kiva! " Sanoin. Jotenkin tuntui siltä, että kaikki kaverini tässä pöydässä ihmettelivät käytöstäni. Suorastaan pursusin energiaa ja elämän iloa.
Amanda alkoi selittämään hiekkarannoista ja siellä tapaamastaan jostain pojasta, kun minä näin hänet. Hetkeksi viimevuoden tuska tuntui palautuvan takaisin, mutta purin hampaita yhteen. Tämä oli ensimmäinen kerta kun näin hänet sitten sen jälkeen kun käänsin tälle paikalle selkäni. Silloin luulin, etten palaisi tänne ikinä, mutta toisin kävi.
Hän käveli ruokalaan ja nappasi korista pari leipää. Hänen ilmeensä ei värähtänytkään, ennen kuin hänen silmänsä kohtasivat omani. 
Sekunnit hidastuivat ja minusta tuntui, että haudatut tunteet palaisivat pintaan. Odotin sitä kylmää katsetta, odotin sitä tuskaa mitä siitä seuraisi, mutta ei. 
Hän katsoi minua toisen suupielen kaartuessa ujoon hymyyn.
 
Palasin nykyhetkeen säpsähtäen kun Annabel, Amanda ja muut nauroivat jollekin Amandan kertomalle jutulle.
" Uuu, Chris katto sua äsken ja hymyili.. " Amanda vinkkasi, mutta sai samantien äkäisen katseen Annabeliltä.
" No sitten katsoi.. " Tokaisin olkiani kohauttaen ja palautin hymyn kasvoilleni. Minä en murtuisi enää. Amanda katsoi minua jotenkin kummallisesti.
" Eikö sulla oo enää Chrisin kans tosiaa mitää? Suuttuks se nii pahasti siitä? " Amanda kysyi ja taas kerran Annabel heitti tyttöön jäätävän katseen. Kukaan ei ollut kysynyt suoraan, vaikka suurin piirtein koko kaupunki tiesi asiasta. 
Kohautin vain olkiani. " Anto se mulle anteeks, mut se on uusi lukuvuosi ja uudet kujeet. " Sanoin ja iskin silmää.
Uusi lukuvuosi uudet kujeet, uusi minä. Vihdoin ja viimein pystyin hengittämään.
©2018 Ripaus seikkailua, fantasiaa ja romantiikkaa - suntuubi.com