Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Ensimmäisten auringon säteiden valaistessa niityn, herätin nukkuvan Benin. Olimme vaihtaneet aamuyöllä vuoroa, jotta kumpikin saisi nukuttua edes vähän.
Ben tarkisti hevosten voinnin ja nousi Cactuksen selkään.
”Paras lähteä…” Poika sanoi ja katsoi metsän suuntaan, jonka takana vuorien ääriviivat piirtyivät aavemaiseen sumuun, joka hälveni saapuvan valon tieltä. Nyökkäsin ja kapusin itse Safirin lihaksikkaaseen selkään. Kävelimme rauhallisesti metsän reunaan, jossa Ben kääntyi katsomaan minua.
”Oletko valmis?” Vastasin lyhyellä, mutta päättäväisellä nyökkäyksellä.
”Hyvä, sillä metsässä voi olla ihan mitä vaan… Varaudu pahimpaan, toivo parasta. Jatka matkaa vaikka näkisit mitä tahansa tai tapahtuisi mitä tahansa.” Ben sanoi, ja lähti sitten ravaamaan metsikköön. Seurasin perässä pitäen katseeni Benissä.
Koko metsä tuntui tuijottavan meitä. Tuntui siltä kuin puillakin olisi ollut silmät, aivan kuin meitä tarkkailtaisiin joka puolella, sekä maassa meidän alapuolellamme, kuin taivaalla, meidän yläpuolellamme.
”Evelyn…” Kuulin tutun äänen. Se oli sama ääni kuin unissani. Nimeni lausuttiin samalla oudolla aksentilla. Katsoin ympärilleni, mutta en nähnyt ketään.
”Evelyn… auta…” Ääni hälveni Safirin kavioiden kopinaan. Uni palasi mieleeni. Siinä oli puhuttu ajasta, joka oli käymässä vähiin. En ymmärtänyt alkuunkaan mikä tämä uni oli, ehkä se tosiaan oli viesti minulle, niin kuin mummonikin oli sanonut, mutta en ymmärtänyt mitä minun oli tehtävä, tai mihin minun olisi mentävä. Tiesin vain, että joku kaipasi apuani ja että minä olin ainoa joka pystyi auttamaan. Äkkiä Cactus kiihdytti laukkaan ja Safir tietenkin kuuliaisena seurasi esimerkkiä. Menetin tasapainoni hetkeksi roikkuen Safirin kaulassa. Katsahdin maahan ja näin sammalta. Se näytti pehmeältä, niin pehmeältä, että siihen voisi vaikka pudota, mutta kun katsoin tarkasti näin vihreitä pieniä olijoita, jotka olisivat valmiina vastaanottamaan minut ja todennäköisesti silloin olisin mennyttä.
Ponnistin kaikin voimin itseäni takaisin Safirin selkään, sillä en jaksaisi roikkua näin enää kauaa. Se vaati kaiken voimani, mutta lopulta olin taas turvallisesti tasapainossa. Mitä ne oliot olivat? Mietin ja katsoin maahan, täältä ylempää se näytti ihan tavalliselta sammaleelta.
Katsahdin Beniin juuri kun Cactus pysähtyi äkisti. Safir parka oli törmätä oriin ja joutui siksi jarruttamaan hieman sivullepäin ja minulla oli täysi työ pysytellä kyydissä.
”Miksi me..” Aloitin, mutta katsoessani eteenpäin huomasin syyn. Edessämme oli oja, ei mikä tahansa oja vaan erittäin syvä sellainen. Se olisi mennyt rotkosta, mutta se oli kuitenkin syvyydeltään pienempi ja pohjan kyllä pystyi erottamaan, valitettavasti. Se oli täynnä kuolleiden eläimien, ihmisten ja muiden olentojen luurankoja. Monet olivat siis yrittäneet ylittää ojaa. Katsoin toiselle puolelle, missä metsä jatkui ihan tavallisena, mutta oja oli selvästi liian leveä hevosten ylittämäksi.
”Mitä nyt tehään?” Kysyin Beniltä. Poika näytti mietteliäältä.
”Emme ainakaan voi hypätä yli, eikä me voida kovin kauan tässä seisoskella… Sammal-oliot vetävät hevosemme maanalle 20 minuutissa.” Katsoin Safirin jalkoihin. Tamman kaviot näytti hitaasti uppoavan, mutta jos katsoi tarkemmin näki samat pienet vihreät oliot vetämässä tamman jalkaa maan sisään.
”Katsotaan, josko oja olisi jostain kohden vähän kapeampi?” Ehdotin ja Ben käski Cactuksen liikkeelle. Ori käveli varovasti syvän ojan reunaa Safirin seuratessa perässä.
”Kuinkahan pitkä oja on?” Kysyin.
”Tämän metsän tuntien, erittäin pitkä..” Ben vastasi.
”Meidän pitää keretä vuorille ennen pimeää.. tai oikeastaan meidän pitäisi keretä vuorilta poiskin ennen pimeää..” Ilmaisin huoleni ääneen, koska aurinkoa katsoen, näytti olevan jo keskipäivä. Emme kuitenkaan voineet kiirehtiä, sillä yksikin lipsahdus niin saattaisimme kaikki olla mennyttä. Jatkoimme ojan viertä ties kuinka pitkään kunnes Cactuksen vasemman takajalan alta maa petti ja ori meinasi pudota ojaan. Katsoin kauhuissani kuinka Ben tipahti orin selästä ojan syvyyksiin.
”BEN!” Kiljaisin. Kauhun täyttämä kiljahdukseni kaikui metsässä ja tiesin, että se herättäisi koko metsän huomion meihin. Cactus pomppasi kauemmas reunasta ja ori oli liian kauhuissaan jäädäkseen paikoilleen, vaan se juoksi pois.
”Cactus!” Kiljaisin, sillä oletin Safirin seuraavan sitä, mutta ei. Tamma vain tanssahteli paikoillaan jääden sitten seisomaan paikoilleen kuin patsas. Ratsastin kauemmas reunasta ja laskeuduin alas satulasta, mutta heti kun jalkani koskettivat sammalta, se tuntui vetävän minua alemmaksi. Kiskaisin jalkani irti kaikilla jäljellä olevilla voimillani ja kipusin takaisin tamman selkään. Jos nuo olennot saisivat hevosen nieltyä maan alle 20 minuutissa, minunlaiseeni heiveröiseen ihmiseen ei menisi varmaan kuin 5 minuuttia. En voinut mennä lähelle reunaa Safirin kanssa, koska en voisi mitenkään auttaa Beniä, jos siis minulla oli enää syytä auttaa tuota.
”EVELYN.” Ben kiljui. Jep, poika oli siis elossa. Huokaisin helpotuksesta ja päätin käyttää maassa olevia kiviä.
”Ben, tulen ihan kohta… koita kestää…” Huusin ja hyppäsin lähimmälle kivelle ja siitä seuraavalle. Lopulta pääsin reunalle ja näin Benin kapealla mättäällä vain hieman minun alapuolellani. Mutta, jotta voisin pelastaa Benin, minun täytyisi makoilla reunalla ja reuna oli täynnä sammalta.
”Ben, tartu nopeasti käteeni kun ojennan sen.” Sanoin.
”Evelyn, ei. Jätä minut tänne…”
”En varmasti!” Sanoin ja hengitin syvään. Asetuin makoilemaan reunalle, tuntien olentojen tarttuvan paitaani. Käytin niitä hyväkseni, sillä jos reuna olisi ollut liukas, olisin pudonnut Benin luokse ja sitten olisimme vasta olleetkin pulassa.
”Tartu käteeni nyt! Äkkiä!” Käsin ja poika totteli mukisematta. Vedin tuota ylöspäin minkä jaksoin. En voisi antaa otteeni livetä. Päättäväisesti kiskoin vielä lisää, kunnes sain pojan reunan yli takaisin.
Ben nousi ylös ja hyppäsi kivelle, minäkin yritin, mutta en päässyt maasta ylös. Olentojen tarttuessa ihooni en voinut kuin huutaa kivusta, sillä se sattui.
Ben tarttui minua tukevasti käsistä ja veti minut ylös. Paitani helma repesi ja katosi maan alle parissa sekunnissa. Onneksi ylä-osa oli vielä jäljellä.
”Kiitos..” Vastasin ja katsoin Beniin. Samalla näin jotain muutakin, joku iso ja vihreä liikuskeli metsässä. Safir oli huomannut sen ja asteli luoksemme nopeasti. Benkin katsoi taaksepäin ja hyppäsi siten Safirin selkään.
”Evelyn, hyppää taakseni, meidän pitää paeta..”
Tein työtä käskettyä ja ponnistin Safirin selkään Benin taakse. Otin tiukasti kiinni Benistä ja samassa me kiisimme metsikössä.
Vihreä olento oli varmaan peikko. Mummoni oli joskus kertonut minulle niistä kun olin pieni, mutta luulin niiden olevan vain pelote, etten menisi metsään leikkimään.
En tiedä kuinka pitkään kiisimme täyttä vauhtia, mutta peikko oli karistettu kannoiltamme kun pysähdyimme siihen mistä vuoristo alkaisi.
”Ben, meidän pitää löytää Cactus.”
”Löysimme sen jo.” Ben sanoi ja katsahdin oikealle, jossa ori seisoi ylväänä.
Ben laskeutui alas ja minä hivuttauduin eteenpäin ottaen tukevan otteen Safirin harjasta.
”Meidän pitää todennäköisesti yöpyä jossain luolassa. Emme mitenkään ehdi vuoriston takana olevaan kylään ennen pimeää.” Ben sanoi ja hyppäsi Cactuksen selkään.
Lähdimme rauhallisesti kävellen kapealle vuoristopolulle. Katsoin ylöspäin huolestuneena. Ylhäällä olevat kallion kielekkeet antaisivat nälkäisille ihmisiä syöville puumille oivan tilaisuuden… Emme kuitenkaan voineet nopeuttaa tahtia, sillä vasemmalla puolellamme maa jäi koko ajan vain alemmaksi ja ylempänä pudotus olisi hengenvaarallinen.
Hetken päästä polku kuitenkin muuttui leveämmäksi ja pystyimme ravaamaan. Hevosten kavioiden kopsahtelu kuulosti tutulta ja turvalliselta.
”EVELYN VARO” Kuulin äänen, luulin huutajan olevan Ben, mutta kieli millä lause sanottiin, muistutti samaa kuin unessani. Ennen kuin edes kerkesin miettiä asiaa enempää, tunsin tipahtavani. Mätkähdin suoraan kiviselle polulle ja tunsin kuinka ilma karkasi keuhkoistani jättäen minut haukkomaan henkeäni kuin kala kuivalla maalla.
Seuraavaksi näin suurenpetoeläimen seisovan päälläni silmät nälästä kiiluen. Se avasi suuren kitansa, joka oli varustettu terävillä hampailla. Se olisi valmis repimään minusta kaikki lihanpalaset mitä se vain löytäisi. Toivoin, että Ben olisi paennut ja päässyt turvaan.
Koska, seuraavaksi minä kuolisin.

©2018 Ripaus seikkailua, fantasiaa ja romantiikkaa - suntuubi.com