Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

Hevosen kaviot takoivat maata uskomattomalla nopeudella ja voimalla paetessamme metsätietä pitkin, sitä samaa mistä olimme aikaisemmin tulleet. Safir oli onnekseni fiksu tamma ja seurasi Beniä ja Cactusta ilman, että minun tarvitsi sitä pahemmin ohjailla. Sain siis keskittyä olennaiseen, eli selässä pysymiseen kiitäessämme uskomatonta nopeutta pitkin kapeaa tietä. Yhtäkkiä kaarsimme vasemmalta lähtevälle polulle. Tein kaikkeni pysyäkseni selässä, mutta otteeni Safirin harjasta lipsahti ja pudota mätkähdin suoraan pensaikkoon.

”Evelyn!” Kuulin Benin paniikin omaisen huudon, minkä jälkeen kaikki pimeni. En tuntenut enkä kuullut yhtään mitään.

En tiedä missä olin. Kaikki näkyi jotenkin sumeasti, enkä tuntenut käveleväni vaikka tässä näyssä vai pitäisikö sanoa unessa, minä kävelin. Siitä tiesin, ettei tämä ollut todellisuus. Olin aivan jossain muualla kuin Crystal Hillsin kylässä. Tämä oli jonkinlainen saari ja kävelin sen rannalla. Merta näkyi silmän kantamattomiin.
Kääntäessäni katseeni vasemmalle näin rantakalliolla ylväästi seisovan hevosen, joka katsoi minua aivan kuin tuntisi minut. Eikä se ollut mikä tahansa hevonen. Sen päätä koristi siro sarvi, joka kimalteli auringonsäteiden osuessa siihen. Valkea harja hohti auringonvalossa hieman sateenkaaren värejä. Hevosen tummat silmät katsoivat suoraan omiini ja minusta tuntui siltä kuin se näkisi suoraan sieluuni. Hevosen silmissä oli odottava katse, aivan kuin se tietäisi jotain tapahtuvaksi, mitä itse en tiennyt. Oli hankala kuvailla tätä tunnetta, kun en oikein itsekään pysynyt kärryillä.
Päätin mennä hevosta kohti. Lähenin joka askeleella tuota jumalallista otusta, joka seisoi hievahtamatta paikoillaan edelleen minua tuijottaen. Tuuli leikki hevosen harjalla ja hännällä, muuten sitä olisi voinut luulla patsaaksi. Niin paikoillaan se oli. Kallio oli liukas mikä teki kiipeämisestä hankalaa ja kompuroinkin pariin otteeseen.
Lopulta seisoin suoraan hevosen edessä ja tuijotimme toisiamme lähietäisyydeltä. Hevonen puhalsi lämmintä ilmaa naamalleni sieraimet väristen hennosti ja minä kohotin käteni. Hevonen painoi otsansa käteeni ja tunsin siitä huokuvan energian.
Seuraavaksi hevonen tönäisi minut alas rantakalliolta, mutta tuntui siltä kuin maata ei tulisi vastaan ollenkaan. Minä vain jatkoin tippumistani.

Nousin hätkähtäen ylös ja huomasin rantamaiseman vaihtuneen tuttuihin kasvoihin, joilla oli huolestunut ilme.
”Evelyn?” Ben kutsui minua nimeltä. Olin vieläkin päästäni pyörällä.
”Ben.. Mitä ihmettä tapahtui?”
”Putosit Safirin selästä ja menetit tajusi. Kannoin sut tänne metsäaukiolle.”
Samassa muistin tapahtumat. Muistin sodan ja syyn miksi olimme täällä. Pimeys oli alkanut laskeutua yhä tiukemmaksi verhoksi ympärillemme.
”Meidän pitäisi varmaa jatkaa matkaa…” Sanoin ja nousin ylös.
Safir ja Cactus seisoivat kuuliaisina suuren tammen luona. Hyppäsin tamman leveään selkään ja katsahdin Beniin, joka istui ryhdikkäästi Cactuksen lihaksikkaassa selässä.
”Mennään. Mitä tahansa tapahtuukin Evelyn, älä pysähdy ennen kuin törmäämme aukiolle. Kartan mukaan edessäpäin pitäisi olla suuri niitty.”
Kumpikaan meistä ei tiennyt, mikä meitä odottaisi tai selviäisimmekö tästä edes hengissä.
”Oletko valmis?” Ben kysyi ja käänsi Cactuksen meno suuntaan. ”Pidetään kiirettä.” Poika sanoi ja käänsi katseensa minuun.
Nostin leukaani ylväästi pystyyn, jottei pelkoni näkyisi ja nyökkäsin. Sen enempää epäröimättä Cactus kavahti ylväästi takajaloilleen ja ampaisi sitten täyteen vauhtiin. Safir noudatti esimerkkiä ja samassa kiisimme huimaa vauhtia metsän läpi. Polku ei tässä kohti ollut vielä liian kapea ja hevoset olivat tottuneet vaikeampaankin maastoon. Kuulin epäilyttäviä ääniä takaamme ja vaistomaisesti katsoin taakseni. Meitä seurasivat jonkinlaiset varjot ja sankka sumu, joka hipoi jo melkein Safirin häntää. Kyyristyin Safirin kaulalle ja tuon askeleet pitenivät. Tuntui siltä kuin hevonen liitelisi allani koskematta maata kavioillaan. Katsoin taakseni ja varjot tuntuivat jäävän taaksemme.
Yhtäkkiä monta asiaa tapahtui yhtä aikaa niin nopeasti, etten oikein tiennyt mikä niistä tuli ensin. Kuulin suhahduksen jonka jälkeen näin Benin ja Cactuksen kaatuvan edessäni. Sitä seurasi uusi suhahdus ja äkkiä Safir lyyhistyi altani ja lensin kierien pitkin polkua.
Safir oli kuitenkin nopeasti jaloillaan ja kompuroin sen luokse nopeasti. Hyppäsin tamman tukevaan selkään ja huomasin Benin istuvan Cactuksen vierellä, joka makasi maassa.
”Ben, mitä..”
”Evelyn. Mene!” Poika huusi.
”Ei. Mä en jätä sua!”
”Evelyn, et saa pysähtyä, mene!” Poika sanoi ja käski Safirin liikkeelle. Tamma totteli käskyä mukisematta ja lähti kiitämään eteenpäin välittämättä minun yrityksistäni hidastaa tammaa.
”Ben! BEN!” Huusin katsoen taakseni, mutta poikaa ei näkynyt. Olin yksin.

©2018 Ripaus seikkailua, fantasiaa ja romantiikkaa - suntuubi.com