Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

Do you remember my name?
 
 
Justin:
 
" Justin! Justin! Onko totta että erosit tyttöystävästäsi.." 
" Justin! Miksi erositte ja.."
" Justin! Pari sanaa erostasi! "
" Hei! Hei Justin, onko tämä Lilyn mysteeri mies sinulle tuttu?"
Kysymyksiä sateli kuin kaatosateessa vettä, eikä minua huvittanut vastata niistä yhteenkään. Olin eronnut Lilystä jo pari kuukautta sitten, mutta vasta nyt media oli huomannut asian. Salamavalot sokaisivat minut melkeinpä, mutta kävelin pää pystyssä Scooterin vierellä punaisella matolla kohti limusiiniä. Olin ollut taas ehdokkaana vuoden parhaana artistina ja voittanut. Olin lopen uupunut, puhumattakaan sisällä vellovasta surustani. Tai pitäisikö sitä nimittää tuskaksi? En tiennyt ja oikeastaan en edes välittänyt. Tiesin vain sen, että se sattui.
Päästessäni turvaan salamavaloilta teko hymyni katosi kuin tuhka tuuleen ja palasin takaisin samaan vanhaan kaavaan. Katselin ikkunasta ulos katuvalojen lipuessa ohi ja uppouduin ajatuksiini Scooterin selittäessä kuinka lahjakas olin ja kuinka paljon suunnitelmia hänellä oli varalleni.
Pyörittelin puhelinta kädessäni ja mietin pitäisikö minun korjata välit Lilyyn. En vain saanut tuota mielestäni. Olimme kokeneet liikaa yhdessä unohtaakseni tytön tuosta noin vain.
" Justin!" Nostin katseeni ikkunasta äitiini, joka oli ilmeisesti huhuillut minua jo tovin.
" Onko kaikki hyvin?"
" On. " Vastasin, mutta liian nopeasti. Äitini huomasi heti, että sanani eivät pitäneet lähellekkään paikkaansa, enkä voinut vain peitellä sitä suurta puuttuvaa palasta sydämestäni.
" Kuulehan... sinun pitäisi varmaan soittaa Lilylle.. "
" En." Vastasin itsepäisesti, vaikka tiesin, että äitini on oikeassa.
" Tuo ei tee hyvää kummallekaan teistä... " Äitini sanoi ja loi minuun tietoisen katseen. Pyöritin vain silmiäni.
" Hmph. Enpä tiedä.. " Sanoin ja käänsin katseeni takaisin ohitse lipuvaan kaupunkiin. Tuntui siltä, kuin elämänikin lipuisi samallalailla ohitseni.
" Luuletko muka tosissasi, että Lily ei sure ollenkaan?"
" No miksi se mua tarvis. Sillähän on se uus mikälie Joshua.. ."
" Et usko tuohon itsekkään.. "
Se oli totta. En uskonutkaan.
 
Lily:
 
Oli mennyt jo ties kuinka kauan aikaa siitä kun olin puhunut Justinin kanssa viimeisen kerran. Minä vain jumitin paikoillani tietämättä mitä tehdä. Joshualle olin tehnyt erittäin selväksi, etten kaivannut tuota enään lähellekään minua, mutta poika tunsi itsensä syylliseksi, mikä piti oikeastaan paikkaansa. Ilman Joshuan ehdottamia jatkoja en olisi eronnut. Minulla olisi yhä syy elää. Okei, tuo meni nyt jo ehkä vähän yli, mutta niin minä tunsin.
Kävellessäni rutiinin omaisesti ruokalaan tunsin kaikkien katseet selässäni, mutta se oli normaalia. Vera puhua pälpätti ties mistä, mutta se olisi ollut sama kuin tuo olisi puhunut kuurolle. Minä en kuunnellut.
" Lily!" Vera tiuskaisi selvästi erittäin kyllästyneenä käytökseeni.
" Mitä? " Tokaisin kuivasti takaisin.
" Et sä voi surra lopun elämääs. Se oli vaan yks poika muide joukos. Jatka elämääs!"
Tuntui siltä kuin joku olisi suoraan sanottuna työntänyt veitsen läpi sydämestäni.
" Miten sä voit sanoo noin`? " Melkein kiljuin ja taas kerran koko ruoakala tuntui toljottavan. Mieleni teki kiljua, itkeä ja raivota. Purin vain huultani, etten vain päästäisi ilmoille kaikkia maailman kirosanoja.
" Okei, sori, se oli ehkä vähä väärä sanavalinta... " Vera sanoi säikähtäneenä.
" Sä et tajua mistään yhtään mitään. Mä en jaksa enää tämmöstä. Mulle riittää.. " Sylkäisin sanat suustani ja heitin koskemattoman ruoka-annokseni taas kerran roskiin kävellen suorinta tietä pihalle. Jatkoin matkaani raivosta täristen kotia kohti. En ymmärtänyt mikä Veraan oli mennyt. Enkä vieläkään tiennyt kuka sen kuvan oli ottanut, mutta kun saisin tietää, siitä henkilöstä ei olisi enään mitään jäljellä.
" Hei. " Hätkähdin tuttua ääntä ja käännyin katsomaan kuka minulle uskalsi puhua. Kaduin sitä samantien, sillä sehän oli kukas muukaan kuin Joshua.
" Ja mitähän se sinä haluat?" Kysyin.
" Pyytää anteeks."
" Sun anteeks pyyntös ei oikein enää auta joten säästä se jollekin muulle. " Olin aikeissani jatkaa matkaa kun tuo tarrasi minua käsivarresta.
" Lily. Oota. " Joshua sanoi ja piti minua raudan lujassa otteessaan minun mulkoillessa tuota niin pahasti, että jos katse vain voisi tappaa... 
" Mä en halunnu, että siinä käy niin. En mä tienny, että joku oli ottamassa siit heti kuvaa.. "
" Kuka sen kuvan otti. " Keskeytin ja mietin miksen heti ollut tajunnut kysyä Joshualta asiasta.
" Ashley.. "
" Mutta eihä Ashley ees ollu siellä?!" Olin ihan vähällä tarrata kiinni pojan kurkkuun, mutta koska olimme liian julkisella paikalla en tehnyt sitä.
" Oli se. Se tuli just sillon.. ja se tiesi et siin kävis nii. Se halus vaan kostaa mulle kun mä jätin sen ja .."
" Kostaa sulle.. " Sanoin ivallisesti. " Vaikutti enemmänkin kostolta mulle." Jatkoin irvistäen inhosta.
" No se ehkä oli vähän niinku kosto sulle ja mulle.. "
" Ihan sama, mua ei todellakaan kiinnosta. Se ämmä saa varoa.. " Tokaisin ja yritin riuhtaista itseni Joshuan otteesta, joka ei kuitenkaan pettänyt.
" Ei. Älä tee yhtää mitää hätiköityä. Ihan oikeest. Jos Justin on yhtään järkevä se ottaa sut kyl takas.. vaik mä en kyl yhtää tykkää ajatuksest, mut se on sun elämäs.. "
" Aivan. Se on MUN elämä ja MÄ päätän miten mä sitä elän. Kiitos SUN ja neiti täydellisen MUN elämä on PILALLA! " En kyennyt hillitsemään itseäni vaan huusin niin, että koko katu raikui. Ihmiset kääntyilivät katsomaan minua omituisilla ilmeillä, mutta se ei minua paljoakaan hetkauttanut.
" Lily.. "
" Ei. Joshua. Mä en haluu olla sun kans missään väleissä. Suoraan sanottuna, sä voit painua vaikka helvettiin. Kiitos. " Tokaisin ja sain lopulta tuon irrottamaan otteensa käsivarrestani ja jatkoin matkaani kotiin.
 
Justin:
 
" Justin!" Scooter huhuili. Minä istuin pianon ääressä tuijottamassa koskettimia ilmeettömästi.
" Kerro. "
" Sulle ois keikka New Yorkissa.. "
" Ei. " Vastaukseni tuli automaattisesti. En pystyisi menemään New Yorkiin.
" Kuulehan poika. Sun on aika ryhdistäytyä ja raahata luusi sinne. Kiitos. " Scooter tiuskaisi enkä jaksanut väittää vastaan vaan nyökkäsin alakuloisesti. Tai pikemminkin pääni vain notkahti sentin verran alaspäin.
" Milloin me lähetään?"
" Huomenna aamulla. " Scooter sanoi ja sulki oven perässään kadoten jonnekin päin taloa.
Minä huokaisin syvään ja jatkoin koskettimien tuijotusta. Jos vain voisin edes kuvailla tätä tunnetta, olisin muuntanut sen sanoiksi ja lopulta lauluksi, mutta pääni löi tyhjää. Lopulta päätin vain luovuttaa ja kipitin parvekkeelle tuijottamaan täytenä loistavaa kuuta.
" Lily, kunpa sä vaan tietäisit kuinka paljon mä haluun sut takasin.. " Kuiskasin hiljaa ja tunsin itseni seinähulluksi. Puhua nyt itsekseen kuulle. Olin lopullisesti kajahtanut enkä tiennyt mitä tehdä tai sanoa. Lopulta kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin viestin etsien siihen epätoivoisesti oikeita sanoja. Tajutessani, että mitkään sanat eivät tuntuneet oikeilta, tyydyin parhaimpiin mitä keksin ja ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen lähetin Lilylle viestin. 
 
Aamulla herätessäni tarkistin ensimmäisenä puhelimeni, mutta pettymyksekseni en ollut saanut uusia viestejä. Paitsi Usherilta, joka ilmoitti tulevansa kanssani New Yorkiin.
" Justin!" Äitini huhuili jostain alakerrasta. Kompuroin ylös lämpimästä sängystäni ja kiskaisin nopeasti ylleni vaatteet, jotka osuivat ensimmäiseksi käsiini. Hyppelin portaat alas alakertaan missä tuoksui tuore kahvi.
" Sinulle on vieraita. " Äitini sanoi hymyillen ja minä sen kummemin välittämättä astuin eteiseen.
Edessäni seisoi parhaat kaverini Ryan ja Chaz, mutta heidän takanaan oli joku blondi tyttö. Sydämeni jätti lyönnin väliin.
" Hei Justin. Muistaks sä mut? " 
" Caitlin... " Sanoin yllättyneesti.
©2018 Ripaus seikkailua, fantasiaa ja romantiikkaa - suntuubi.com