Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

Koko saaren tuhoutuminen on kiinni yhdestä ainoasta tytöstä...
Tiimalasi on käännetty..
Sota on julistettu alkaneeksi..
Kiirehdi, aika käy vähiin..



Sama uni toistui joka yö. Samat sanat toistuivat mielessäni kielellä jonka kuitenkin ymmärsin, vaikken ollut ikinä kuullut mitään samanlaista. Minun oli mentävä jonnekin, mutta en tiennyt minne?
Kävelin kohti Crystal Hillsin lukiota miettien omituista untani. Olin nähnyt sitä joskus ennenkin, tosin silloin olin ollut pienempi. En ymmärtänyt miksi uni oli alkanut taas vaivaamaan minua. Mummoni väitti sen olevan viesti minulle, mutta äitini… siis sijaisäitini Daniela  sanoi, että se tuli vain alitajunnastani sepostaen siihen vielä jotain sen tapaista kuin: sinulla on liian vilkas mielikuvitus.
Tiedän, että saatoit jäädä miettimään tuota sijaisäiti juttua, mutta kyllä. Minut oli adoptoitu kauan kauan sitten enkä ollut ikinä nähnyt oikeita vanhempiani. Mummonikaan, ei ollut kertonut heistä juuri yhtään mitään muuta kuin, että he olivat kuoleet Crystal Hillsin sisällissodassa tai jossain.
Onneksi sijaisvanhempani olivat tarpeeksi reiluja ja kertoivat adoptiosta heti kun vain olin tarpeeksi vanha ymmärtämään mitä moinen tarkoitti. Tottakai se oli ollut järkytys silloin, mutta totuus oli vain hyväksyttävä. Sellaista elämä oli. Se oli elettävä sellaisena, millaisena se eteen tuli ja lainaten mummoani: ei pitäisi ikinä antaa periksi. Siksi kai minä olin loppujen lopuksi tottunut ajatukseen, että oikeat vanhempani olivat kuolleet.
”Evelyn Alicia Stone?” Kuulin rouva Barrymoren äänen. Barrymore oli luokanohjaajani ja inhosimme kaikki häntä yli kaiken. Tänään saisimme Crystal Hillsin historian aineemme takaisin, minkä vuoksi rouva Barrymore oli kutsunut minua nimeltä juuri kun istahdin pulpettiini. Nousin ylös ja otin vastaan aineeni.
En ollut kauhean kiinnostunut historiasta, mutta tietenkin Crystal Hillsin sisällissodasta olin yrittänyt etsiä paljon tietoa ja koska aihe oli ollut vapaa, olin valinnut sen aineeni aiheeksi.
Rouva Barrymore jakoi loputkin aineet luokallemme ja sitten kutsui meitä yksitellen esittämään aineemme luokan edessä. Olin todenteolla nukahtaa Sennan pitäessä ainettaan jostain Crystal Hillsin rannalla sijaitsevien kivipaasien historiasta ja tarkoituksesta. Senna kuului luokkamme tunnollisimpiin oppilaihin ja hän oli yleensä se kuka muistutteli opettajia annetuista kotitehtävistä ja sai meidät muut melkeinpä kiljumaan raivosta.
”Kiitos Senna. Kukahan voisi olla seuraavana.. hmm.. Evelyn?”
Nostin katseeni rouva Barrymoren rupsahtaneisiin kasvoihin ja harmaisiin pörröisiin hiuksiin.
”Evelyn pitää esitelmänsä Crystal Hillsin.. ” rouva Barrymore kurtisti kulmiaan miettiväisen näköisenä ja arvasin hänen unohtaneen mistä pidin esitelmän. Se ei ollut mikään yllätys, sillä rouva Barrymore unohti usein paljon asioita. Paitsi kotitehtäviä tuo ei valitettavasti unohtanut, kiitos Sennan.
”Sisällissodasta..” Täydensin tuon lauseen ja hipsin luokan eteen.
”Aivan, aivan. Voit aloittaa.”
Vedin syvään henkeä ja suuntasin katseen paperiini.
”Pidän siis esitelmän Crystal Hillsin sisällissodasta, joka alkoi vuonna 1200. Omituista kyllä, tästä löytyi hyvin vähän tietoa. Enkä esimerkiksi saanut tietoa sodan loppumisajasta…”
Selitin pitkään siitä, miten ihmiset olivat keksineet erilaisia selviytymiskeinoja esimerkiksi ruoan suhteen. Yritin pitää esitelmän lyhyenä, ettei kukaan vain ehtisi pitkästymään.
”Sisällissodan uhrien tarkkaa lukumäärää ei ole, mutta on arvioitu, että siellä menehtyi noin. 300 henkeä joihin kuuluivat… myös..” Vedin syvää henkeä. ”Vanhempani.”
Luokasta kuului järkyttyneitä hengenvetoja, kun asia upposi luokkakavereideni päähän.
”Siksi arvioin sodan päättyneen noin 20 vuotta sitten.”

”Kiitos Evelyn ja tosiaan olet oikeassa. Minä en henkilökohtaisesti tiedä sodasta mitään, koska täällä Crystal Hillsissä asui siihen aikoihin hyvin vähän ihmisiä ja olen tullut eri paikkakunnalta tänne. Sodasta olen kyllä kuullut, mutta suurin osa Crystal Hillsin alkuperäisväestöstä kuoli, joten sodasta ei ole voitu kertoa eteenpäin.” Rouva Barrymore sanoi.
Minä hipsin omalle paikalleni tuntien kaikkien katseet selässäni. Ainoa kuka ei varmasti ollut, järin yllättynyt asiasta oli Ben. Ben oli paras ystäväni ja naapurini. Poika tiesi minusta kaiken ja olimme tunteneet ihan pienestä pitäen.

Ben ja pari muuta pitivät vielä esitelmänsä Crystal Hillsin historiasta kunnes pääsimme ruokatauolle.
”Evelyn!” Ben hihkui perääni käytävällä. ”Mennäänkö tänään taas tutkimaan metsää?”
”Joo mikä ettei.” Vastasin. Olimme vaellelleet Crystal Hillsin ympäristössä ja sattuneet löytämään eräänä päivänä hyvin mielenkiintoisen polun. Olimme kulkeneet sitä jonkun matkaa, mutta pimeän tullessa oli pakko lähteä takaisin. Crystal Hillsin metsikössä ei ollut turvallista öisin.

”Olen kotona!” Huikkasin ovelta ja heitin reppuni eteiseen. Lampsin keittiöön Benin seuratessa perässä ja nappasin kulhosta omenan. Mummoni virkkasi olohuoneessa keinutuolissa katsoen tv:tä.
”Hei Evelyn ja Ben. Meinasitteko taas mennä metsään?”
”Joo.” Vastasin ja haukasin palan omenasta harppoen vanhoja natisevia portaita yläkertaan Ben edelleenkin vanavedessäni. Harjasin vaaleat hiukseni ja sidoin ne korkealle ponihännälle. Etsin vielä laatikosta kompassin ja kartan kunnes menimme takaisin alakertaan.
Etsin vielä lämpimän takin ja lapaset kunnes menin eteiseen.
”Muistakaa tulla takaisin ennen pimeää.” Mummoni huikkasi vielä ennen kuin ovi sulkeutui narahtaen takanani. Ben ja minä haimme pyörät ja lähdimme kulkemaan mutkaista metsätietä kauemmas kylän keskustasta. Hetken päästä talot jäivät kauas taakse ja pieni metsä polku tuli näkyviin oikealla puolella. Se oli hyvin kapea, joten jouduimme jättämään pyörämme tien laitaan.
Lähdimme kävelemään ja minä katsoin samalla vanhasta kartasta, jonka mummoni oli saanut vanhemmiltani vähän ennen heidän kuolemaansa, suunnan.
”Se sun aine sai aikaan paljon puheenaihetta meidän luokassa..” Ben rikkoi hiljaisuuden.
”Huomasin.”
”Kaikki mietti miksi sä et ole kertonut sitä aikaisemmin.. ”
”No.. Se ei ole tullut oikeen puheeksi tai.. ”Takeltelin. En oikein tiennyt itsekään, miksen ollut vain kertonut totuutta saatuani kuulla sen.
”Et ole vain halunnut kertoa sitä, ymmärtäähän sen. En mäkään varmaan kertois.” Ben sanoi.
Minä vain tyydyin nyökkäämään ja siirtelin kuusen oksia tieltämme.
”Hei, tähän me jäätiin viimeksi.” Hihkaisin hetken päästä rikkoen hiljaisuuden. Muistin tämän pienen polun haarauman.
”Käännytäänkö, vai mennäänkö suoraan?” Ben kysyi.
”Meidän kannattaa varmaan mennä suoraan, koska osataan sitten ainakin takaisin.” Vastasin ja lähdin jatkamaan matkaa.
Kuljimme pitkän matkan hiljaisuudessa, mutta sitten Ben rikkoi sen.
”Evelyn, alkaa tulla pimeä, meidän pitäisi mennä takaisin.”
Poika oli oikeassa, aurinko oli jo laskenut huimasti ja täälläpäin pimeä tuli todella nopeasti.
”Jep.”
Käännyimme takaisin tulosuuntaan ja matka takaisin tielle meni täydellisessä hiljaisuudessa, enkä osannut sanoa syytä siihen, kunnes Ben lopulta puhui tullessamme pyörille.
”Evelyn. Mun pitäs varmaan kertoo sulle yks juttu.”
”Niin?” Sanoin pahaa aavistellen.
”Mehän ollaan tunnettu jo kauan ja sä oot varmaan kivoin tyttö minkä mä oon ikinä tavannu.. ja mä taidan tykätä susta.. kaverina ja enemmän kuin kaverina.”
Kesti tovin ennen kuin koko asia edes upposi tajuntaani.
”Ai.” Oli kaikki mitä pystyin sanomaan. Nostin pyöräni ylös ja katsahdin poikaan. Tuon siniset silmät tuijottivat omiini odottavasti. Ben haroi toisella kädellään vaaleaa lyhyttä tukkaansa hermostuneesti. Tuo oli selvästi miettinyt asiaa jo jonkin aikaa ja odotti nyt mitä vastaisin. Oliko minulla tunteita poikaa kohtaan? Ainakin kaverillisia, mutta oliko enemmän kuin kaverillisia?
”En.. En tiedä mitä sanoa Ben.” Yritin epätoivoisesti etsiä sanoja, mutta kun en tiennyt itsekään varmasti. ”Mä pidän susta Ben, kaverina, mutta en tiedä pidänkö enemmän kuin kaverina, koska meidän ystävyys on jotain mitä mä en voi riskeerata. Ymmärrätkö?” Yritin kuvailla edes jotenkin sitä tunnetta, mitä voisi nimittää ehkä hieman peloksi.
”Ymmärrän ja se riittää mulle, mut mä halusin vaa, että sä tiiät sen.” Ben sanoi toisen suupielen kaartuessa ylöspäin muodostaen pojan kasvoille pienen virneen. Hymyilin takaisin ja lähdimme polkemaan takaisin kylää kohti.

Tullessamme lähemmäs kylää haistoin savun.
”Ben, mikä täällä palaa..?” Kysyin pojalta joka oli pysähtynyt kukkulalle järkyttyneen näköisenä.
”Ben?” Poljin itsekin kukkulalle ja siinä samassa näin sen. Koko Crystal Hillsin kylä oli tulessa. Sekasorto oli vallannut rauhaisan kylän ja näin vain sinne tänne ryntäileviä ihmisiä.
”Mennään!” Huudahdin ja lähdin polkemaan alaspäin.
”Evelyn!” Ben kiljui, mutta en jäänyt odottamaan vaan syöksyin kohti meidän taloa. Matkani katkesi äkisti kun pyöräni tönäistiin kumoon. Savun keskellä näin mustan hevosen, joka nousi takajaloilleen. Näin sen etukaviot sumun keskeltä ja tajusin niiden tulevan pelottavasti suoraan minua kohti. Kaikki tapahtui kuin hidastetussa elokuvassa. Kaviot lähestyivät ja minä valmistauduin iskuun, jota ei kuitenkaan tullut, koska joku, toisinsanoen Ben kiskaisi minut mustan hevosen jaloista ja jatkoimme matkaa käsi kädessä juosten. Ihmiset huusivat, itkivät ja ryntäilivät sinne tänne liekkien keskellä. Savu kirveli silmiä ja hengitys oli hyvin vaikeaa. Jalkani tuntuivat pettävän hetkellä minä hyvänsä juostessamme palavan kylän läpi. Kolmannen korttelin kohdalta käännyimme oikealle ja näin kotini, joka ei vielä palanut, mutta naapuri talo oli jo tulessa.
”MUMMO!” Kiljuin ja ryntäsin ovelle, mutta ennen kuin ehdin sinne, mummoni oli jo edessäni yhdessä sijaisvanhempieni Johnin ja Danielan kanssa.
”Mitä tapahtuu?”
”Evelyn! Sinun ja Benin pitää paeta.” Mummoni sanoi.
”Mitä?” Minä ja Ben huudahdimme yhteen ääneen.
”On syttynyt sota Evelyn.” Daniela sanoi ja minusta tuntui kuin minut olisi vedetty suoraan historiaan. Eihän näin voinut tapahtua eihän? Sota oli taas Crystal Hillsissä.
”Pitäkää kiirettä, juoskaa metsään mistä tulittekin. Sieltä teitä ei etsitä. Tärkeintä on, etteivät he löydä sinua ja Beniä, koska muuten he vangitsevat tai pahimmassa tapauksessa tappavat teidät.” Mummoni sanoi ja ojensi minulle jotain. Se oli kaulakoru, jossa oli sateenkaaren värejä hohtava timantti.
”Pidä tämä kaulassasi. Se tuokoon sinulle onnea. Minä, John ja Daniela tulemme perässänne.”
Katsoin mummoni sydämenmuotoisiin kasvoihin. Silmät olivat huolesta suuret ja kosteat. Tuon kasvoilla oli muutenkin sydäntä raastava ilme. Minä nieleskelin palan kurkustani ja nyökkäsin.
”Tässä. Metsässä voi olla vaarallista pimeällä, mutta etteköhän te pärjää näillä.” John sanoi ja ojensi minulle ja Benille miekat. Äänet tulivat yhä lähemmäksi joten rutistin sijaisvanhempiani ja mummoani vielä kerran. Painoin mieleeni heidän tuoksunsa ja katsoin heitä tarkasti, jotta muistaisin aina miltä he näyttäisivät. Vaikka nämä eivät olisikaan hyvästit, niin silti tiesin, että saattoi hyvinkin olla pitkä aika, että näkisin perheeni uudestaan. Ben nykäisi minua takkini hihasta.
”Evelyn, meidän pitää mennä. Käydään meillä hakemassa hevoset, pääsemme nopeammin.” Ben sanoi. Minä tykkäsin ratsastaa Benin hevosilla, mutta tällä hetkellä se oli laiha lohtu. Kyynel putosi poskelleni kun käännyin ja lähdimme juoksemaan. En katsonut taakseni enää vaan keskityin siihen, etten kompastuisi. Ben ei asunut kaukana, joten ennätimme sinne hyvin nopeasti. Meidän onneksemme hevostalli ei ollut syttynyt tuleen ja Benin vanhemmat olivat tienneet odottaa meitä.
”Ottakaa Safir ja Cactus. Ne ovat luotettavimmat hevosemme.” Benin isä Rick sanoi. Emme kuluttaneet paljoa aikaa vaan ryntäsimme haalle. Muut hevoset olivat valjastettuina Benin vanhemmilla ja he vain odottivat meidän lähtevän. Safir oli kuvankaunis valkea tamma ja Cactus taas yönmusta ori. Meillä ei ollut aikaa satuloida hevosia, joten sidoimme riimunarun hevosten kaulalle ja hyppäsimme selkään. Ben meni edeltä Cactuksella ja minä tulin perässä Safirilla.
Niin me karautimme täyttä laukkaa pois kaikesta turvallisesta läpi tulessa roihuavan kylän, jota joskus olimme voineet nimittää kodiksi. Nyt se kaikki jäisi taakse ja edessä olisi synkkä ja vaarallinen metsä. Kääntyessämme metsätielle vilkaisin vielä kerran taakseni ja toivoin voivani palata tänne vielä joskus.

©2018 Ripaus seikkailua, fantasiaa ja romantiikkaa - suntuubi.com