Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

You can´t tear me down
 
 
Istuin käytävällä kuuntelemassa musiikkia. Vera ei ollut tänään päässyt kouluun, mikä ei mua tosiasiassa edes kamalasti haitannut. Halusin vetäytyä omiin ajatuksiini jaksamatta vastailla kysymyksiin. Tuntui siltä, kun olisin ensimmäistä päivää koulussa, kaikki tuijottivat, mutta kai mun ois pitänyt osata odottaakin sitä. Mähän nyt seurustelin virallisesti maailman kuuluisimpiin lukeutuvan laulajan kanssa. Säikähdin melkein kuoliaaksi kun tunsin jonkun käden olkapäälläni. Katsahdin ylöspäin vain nähdäkseni kasvot, joita tällähetkellä olisin vähiten halunnut nähdä. Kasvot joita olin joskus voinut tuijottaa ikuisuuden kyllästymättä. Jotka olivat joskus pyörineet monissa enemmän tai vähemmän järjellisissä unissani. Nuo kasvot kuuluivat Joshualle.
" Mitä asiaa? " Kysyin, ehkä vähän turhankin epäystävälliseen sävyyn, mutta se oli automaattinen reaktio. Sammutin musiikin ja keskityin katsomaan Joshuaa tiukasti.
" Onko se totta Lily? Siis kaikki se mitä lehdissä sanotaan, että sut kidnapattiin.. ja että sä seurustelet sen piipertäjän kanssa.." Joshua kysyi olkiaan kohauttaen, kuulostaen siltä kuin asia kiinnostaisi tuota yhtä paljon kuin roska kadulla.
" Mitä se sulle kuuluu? Miksi sä edes välität? Ja joo, mä seurustelen Justinin kanssa..." Painotin pojan nimeä. Joshua alkoi käydä totisesti hermoilleni.
" Ei tarvii olla noin puolustus kannalla... hei tyttö relaa vähä... et sä enne noi kiree ollu, mutta sä et oo enää se Lily jonka mä joskus tunsin.. jota mä joskus rakastin." Putosin totaallisesti kärryiltä. En ymmärtänyt poikaa laisinkaan. Ensin tuo hylkää mut niinkuin roskan kaatopaikalle ja sitten esittää haavoittunutta, kun olen jo jatkanut omaa elämääni? 
" Oikeasti Joshua? Yritäks sä saada mut tuntee itteni syylliseks? Sä et vaa tajua mistään mitää joten jos voisit tehä mulle palveluksen ja jättää mut rauhaan, koska sä olit se, joka petti mua. Mä en tehny sulle mitään väärää.." Sanat vain virtasivat ulos suustani.
" Ihan sama... " Tuo huokaisi ja lähti kävelemään pois päin. Mieleni olisi tehnyt juosta tuon perään ja selvittää tämä juttu kokonaan, mutta en uskonut, että pystyisin sellaiseen. Silti vaikka olinkin onnellisesti Justinin kanssa, Joshuan sanat alkoivat pyöriä mun päässä ja taas kerran löysin itseni pohtimasta, mitä ihmettä nuo sanat mahtoivat tarkoittaa? Oliko asioita joista en tiennyt mitään? Ehkä koko jutussa oli jotain hämärää? Hautasin kasvot käsiini voihkaisten. Tulisin kohta hulluksi, jos jatkaisin miettimistä, koska vaikka miettisin pääni puhki en saisi vastauksia yhteenkään kysymykseen, ennen kuin lausuisin sen ääneen päin pojan naamaa, mutta sittenkään en olisi varma tulisko vastausta. Tällähetkellä olisin vain halunnut paeta kaikkea ja päästä takaisin Justinin luokse. Puhelimeni päästi vaimean piippauksen viestin saapumisen merkiksi ja mä hätkähdin.
Justin: Heei muru. Miten menee? :) 
Lily: Heei :) Ihan.. hyvin kai.. 
Justin: Kai? Kerro.. ? :/ <3
Lily: No äh, törmäsin Joshuaan, joka uteli kaikenlaista ja multa tavallaan meni hermot totaallisesti, mutta ei siitä sen enempää.. ja mulla on ihan järjetön ikävä sua :( 
Justin: Äh, älä välitä siitä...Se vaa katuu ku menetti sut.. ja samalla musta tuntuu, että oon maailman onnellisin ihminen nyt :) Mullakin on sua ikävä <3 Mut takas harjotuksii, pärjäile !
Hymyilin itsekseni niin keskittyneenä lukemaan viestejä, etten huomannut opettajan tuloa, ennen kuin tuo sanoi nimeni. Hyppäsin pystyyn ja kiiruhdin luokkaan. Tunti kului seiniä tuijotellen ja ikkunasta ulos katsellen. Tunnin aiheesta, mulla ei ollut hajuakaan. Olin vain niin ajatuksissani, etten edes huomannut luokkatovereideni nykyään tavanomaista tuijotusta ja kateellisia katsahduksia, joita sateli muhun roppakaupalla menin sitten mihin tahansa.
Millään muulla ei ollut merkitystä, paitsi sillä, että tiesin jonkun rakastavan mua. Ajatus sai mut hymyilemään. Lämpö tulvi sydämeeni ja paikkasi suurimman osan viilloista hävittäen vähitellen kivun ja menetyksen tuskan, jota olin kestänyt jo vuosia. En välittänyt siitä, että koko koulu puhui musta tai siitä, että lehdet kirjoittelivat vaikka mitä juoruja musta, Justinista ja Selenasta. Mut valtasi suuri halu juosta pihalle huutamaan sitä kuinka onnellinen juuri nyt olin. Halusin huutaa koko maailmalle, kuinka paljon Justinia rakastin. Huutaa niin kauan, että ääneni hiipuisi käheäksi kuiskaukseksi. Juosta niin kauas kuin jalkani vain kantaisivat.
" Tietääkö Bennet? " Opettaja kysäisi katkaisten ajatuksen juoksuni. Mitä tahansa tuo sitten kysyikin, en tiennyt vastausta, joten pudistin vain päätäni ja jatkoin tuijotusta ikkunasta ulos syksyiseen säähän. Lehdet tipahtelivat puista ja ilma oli aika kirpeää, pienten yö pakkasten jäljiltä. 
Kun lopulta ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen pääsin koulusta ryntäsin kotiini ennätysvauhdilla. Halusin vain nopeasti Veran luokse, tuo kaipasi varmasti seuraa ja tottakai tyttö halusi udella Justinista. Äitiäni oli hankala taivutella, vain siksi, koska tuo oli vielä ylisuojeleva sen kidnappauksen takia. Loppujen lopuksi vakuutettuani varmaan tuhat kertaa, että kuljen päätietä ja pidän kännykän lähellä, sain luvan lähteä. Olihan se vähän hankalaa kun ohikulkijat tuijottelivat ja osa halusi saada nimmarin, paparazzeista puhumattakaan. En kuitenkaan ollut vielä niin huippusuosittu, että tarvitsisin turvamiehen tai jotain. Siitä mulle tulikin mieleen Kenny, joka ei ollut kidnappaukseni jälkeen näyttänyt naamaansa. Syyttiköhän tuo itseään tapahtuneesta? Tunsin itseni hiukan syylliseksi.
 
Koputin oveen ja pian sen takana olikin tutut kasvot. 
" Hei Lily ! " Veran äiti Amelia sanoin lämpimästi hymyillen. Hymyilin takaisin ja astuin sisään.
" Lily ! " Kuului iloinen hihkaisu jostain läheltä ja ennen kuin ehdin paikantaa äänen mut vedettiin tiukkaan halaukseen.
" Vera ! " Henkäisin nauraen. " Mulla on ollut niin ikävä sua !" Jatkoin.
" Mullakin ! Haetaan jotain mässättävää ja mennään mun huoneeseen niin saat kuule kertoa ihan kaiken!" Tuo hehkutti enkä voinut kieltäytyä.
 
" Noniin..." Vera sanoi sulkiessaan huoneensa oven. Mä avasin sipsipussin ja asettaduin mukavasti tuon sängylle sipsipussin kera.
" Kerro kaikki! "
" Mistä mä alotan?" Nauroin. 
" Alusta. Siitä kun menit Floridaan." Siemaisin kokislasista jonka Vera oli tuonut mulle ennen kuin aloin kertomaan. Muistelin samalla itsekin sitä alkuaikaa. Siitä tuntui olevan ikuisuus ja muistot saivat hymyn huulilleni. Verakin hymyili vähän väliä kommentoiden melkein joka välissä jotain söpön kaltaista.
Kun olin päässyt loppuun tiivistettyäni kertomukseni siedettävän kokoiseksi Vera oli hetken hiljaa.
" Millaista se on?" Vera kysyi enkä mä älynnyt mitä tuo tarkoitti.
" Mikä? "
" No Justinin suuteleminen! " Tuo nauroi ja mun teki mieli paeta paikalta ja vähän vilkkaasti. 
" En mä..."
" Älä yritä Lily ! Mä kyllä tiiän! " Vera nauroi. Hymähdin. Kaipa mun olisi pakko sanoa edes jotain.
" No okei... ihan tuota kivaa. " Virnistin ja me molemat naurettiin. Puhuimme vielä niitä näitä kunnes mun oli aika lähteä kotiin päin, ennen kuin äitini sekoaisi. Olin ovella laittamassa kenkiä jalkaani kun Vera tuli vielä hyvästelemään mut.
" Muuten. Sanoiko Joshua sulle jotain koulussa?" 
" Kysytkin vielä. " Voihkaisin silmiäni pyörittäen. " Siitä idiootista ei pääse millään eroon. Niin ärsyttävää. " Vera naurahti. 
" Sä oot muuttunu... hyvällä tavalla " Tuo sanoi iloisesti halaten mua vielä, ennen kuin lähdin kävelemään kotiin päin. Katselin hiljaisia katuja. Oloni oli kerrassaan fantastinen. Olin kerrankin, täydellisen onnellinen.
 
Seuraavat viikot menivät nopeasti. Joshua mökötti eikä sanonut sanaakaan, mikä ei sinänsä mua haitannut. Ehei. Päinvastoin, se oli parempi. Mitä vähemmän tuo puhuisi, sitä paremmin pojan unohtaisin ja voisin keskittyä johonkin tärkeämpään, kuten esimerkiksi kouluun. Olin saanut kuuluisuuteni myötä uusia kavereita. Ashleykin yritti lämmitellä välejämme, mutta mä pidin jalkani maassa, enkä antanut suosion nousta päähäni. Pidin vanhat ystäväni, mutta olin ystävällinen uusille, vaikka tiesin, että nuo olivat seurassani vain koska olin tehnyt yhden leffan Justin Bieberin kanssa ja olin hänen tyttöystävänsä. Puhumattakaan siitä, että olin ollut lehtien otsikoissa kidnappauksesta, jonka olisin mielelläni unohtanut, mutta koska se pyöri vieläkin otsikoissa, nyt kylläkin toipumisestani kertoen, sitä oli vaikea unohtaa. Piti vain vastata kysymyksiin ja unohtaa muistot, jotka yrittivät palata mieleeni sieltä monella lukolla lukitusta laatikosta, joka oli työnnetty jonnekin aivojeni syrjäiseen osaan.
Vedin takkia päälleni koulun aulassa. Olin lähdössä kotiin siivoamaan huonettani, koska Justin tulisi huomenna, sillä aikaa kun olin koulussa tietenkin. 
" Lily..." Kuulin äänen jota en olisi halunnut kuulla. Käännyin katsomaan kylmästi Joshuaa, joka seisoi parin metrin päässä minusta.
" Niin? Mulla on vähän kiire niin sano nopeesti. " Huokaisin.
" Anna mulle anteeksi Lily.." Siinä tuli ne sanat, joita en olisi koskaan osannut kuvitella tulevan pojan suusta. Se riisui mut aseista ja jäin totaallisen hämilläni tuijottamaan poikaa. Olin joskus toivonut tuon sanovan ne, mutta nyt se oli jo myöhäistä, koska niillä ei ollut enään mitään merkitystä. Samassa sain kiinni järjen äänestäni ja ryhdistäydyin. Joshua oli melkein onnistunut valehtelemaan, taas kerran. Poika ihan varmasti halusi erottaa mut ja Justinin, että voisi taas sitten heittää mut kuin roskana menemään. Nuo sanat ei olleet muuta kuin sanahelinää ja ne katoaisivat savuna ilmaan, heti kun uskoisin ne. Kieltäydyin nielemästä, enää näitä valheita.
" Et sä tarkota mitä sä sanot.."
" Tarkotan! Oon ollu ihan täydelline viiden tähden ja papukaija merkin arvone kusipää sua kohtaa... ei ois pitäny uskoa Ashleytä.." Joshua sanoi jättäen lauseen puoliksi kesken, kuin tajuten, että oli sanonut jotain mitä ei oltu tarkoitettu mun kuultavaksi.
" Mitä?!" Mä älähdin nyt täydellisen järkyttyneenä, koska kaikki alkoi yhtäkkiä näyttää pelottavan suurelta väärin ymmärrykseltä. Pelottavinta oli kuitenkin se, että minä olin ehkä käsittänyt Joshuan väärin.
" Äh... ei mitää. Mun pitää mennä täst." Joshua katosi vikkelästi ihmismassaan, joka oli oven ulkopuolella. Minä jäin oven eteen seisomaan tyrmistyneenä ja jälleen kerran hämilläni. Sitten pudistin päätäni palaten todellisuuteen, joka oli ainakin vielä hetki sitten hiponut täydellistä unelmaa, mutta nyt melkein murskaantunut takaisin tomuksi. Olisin niin halunnut juosta pojan perään ja tivata tuolta, mitä ihmettä Ashley oli sanonut? Siinä miettiessäni päässäni alkoi kehkeytyä pirullinen suunnitelma. Joshua tuskin kertoisi, mutta jos ystävystyisin uudestaan Ashleyn kanssa niin voisin ehkä saada tietää jotain. Lähdin kävelemään kotiin päin, edelleen miettien kaikenlaisia asioita, niitä kun nyt oli niin paljon päässä, etten oikein tiennyt mistä aloittaa. Ainoa varma asia oli, ettei Joshua enään koskaan saisi mua vajoamaan alas. Poika ei enään koskaan saisi kyyneleitä putoamaan pitkin poskiani. Joshua ei enään merkinnyt mulle mitään. Joshualle olin ehkä ollut yksi miljoonasta, mutta Justinille olen puolet maailmasta.
©2018 Ripaus seikkailua, fantasiaa ja romantiikkaa - suntuubi.com