Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

Dont close your eyes
 
 
Minuutit tuntuivat vuosilta, tunneista puhumattakaan odottaessani poliisiasemalla noiden jäljittäessä Lilyn puhelinta. Äitini, Scooterin, Ryanin ja Chazin lisäksi mun tueksi oli saapunut Selena. Tyttö oli ollut kiireinen levynsä kanssa eikä siksi ollut pitänyt paljon yhteyttä, vaikka me ennen oltiin aika... läheisiä. Katseeni pompahti lattiasta Scooteriin, joka tuli toimistosta parin poliisin kera.
" Justin, Lilyn puhelu pystyttiin jäljittämään..." Scooter sanoi.
" Mitä me tässä enää ootetaan? Mennään !" Sanoin ja ihmettelin miksei kukaan tehnyt elettäkään liikkuakseen. " Missä Lily on?" Kysyin.
" Justin, Lily on teollisuusalueella olevassa kellarirakennuksessa... poliisit hoitaa tän.. me voidaan vaan odotella täällä.." En uskonut korviani. Luuliko tuo todella, että mä oottaisin täällä ?
Ponkasin ylös penkiltä, jolla olin istunut varmaan jo kaksituntia. Sen enempää ajattelematta juoksin suoraan lähimmän odottavan taksin luokse välittämättä Scooterin ja Kennyn huudoista, jotka kantautuivat korviini hiljaisena kaikuna sydämenlyöntieni lomasta.
" Minne.. OHO... vau.. Justin Bieber, en ois ikinä uskonut..." Taksi kuskilla oli tipahtaa silmät päästä tuon tunnistaessa mut. 
" Vie mut sinne teollisuusalueelle..." Keskeytin kiireesti, muistamatta olla hienotunteinen, mutta jotta en vaikuttaisi törkeältä hymyilin pikaisesti jos sitä hymyksi voi edes nimittää. 
 
Taksimatka tuntui kestävän ikuisuuden kuskin höpötellessä niitä näitä. Kuuntelin vain puolella korvalla. Purin hampaitani yhteen, etten alkaisi huutaa täyttä kurkkua menettäen loputkin itsehillinän muruset jossakin aivojeni sopukassa. Halusin vain epätoivoisesti pelastaa tytön, jota rakastin enemmän kuin mitään. Ei kai siinä mitään väärää ollut? En ollut kyllä tullut ajatelleeksi miten pelastaisin tytön, tai edes sitä, että saattaisin itsekin joutua hengenvaaraan, jos siis enään oli mitään mitä pelastaa. Toivoin koko sydämeni pohjasta, että ehtisin ajoissa, eikä olisi liian myöhäistä. Toivoin niin, että se teki jo kipeää ja tuntui siltä kun sydämeni voisi revetä oikeasti kahtia. Jumituimme liikennevaloihin ruuhkankeskelle ja huokaisin syvään yrittäen rauhoittua. Kuski jatkoi yksin puheluaan, eikä edes huomannut, etten tehnyt elettäkään kuunnellakseni. Yritin pitää tunteet kurissa ja pääni kylmänä, mutta tällähetkellä näiden satojen tööttäävien autojen keskellä se oli hyvin vaikeaa, varsinkin kun kyse oli elämästä ja kuolemasta. Ajatukseni lipui viimeisiin päiviin Lilyn kanssa. Kuinka kaunis tuo oli ollut juhlissa, kuinka hauskaa meillä oli ollut joskus rannalla. Niitä hetkiä, jolloin vain jäin tuijottamaan tytön silmiä. Tuntui sietämättömältä edes ajatella, etten pystyisi koskaan enään näkemään tytön henkeäsalpaavaa hymyä tai kuunnella tuon lumoavaa naurua. Pala nousi kurkkuuni vaikka kuinka yritin estää. Sanat ei vain riittäneet kuvaamaan tätä tunnetta. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen pääsimme lopulta jatkamaan matkaa.
 
Lily
 
Ei auttanut vaikka kuinka huusin, kiljuin ja potkin. Tuo mies ei vain lopettanut. Ehkä hän oli pahasti sairas tai muuten vain vähän vinksahtanut. Itkin hiljaa, vartaloni vain nytkähteli parin nyyhkäyksen karatessa huuliltani. Äkkiä tunsin jotain ohimollani. Se oli ladattu ase. Sydämeni jätti lyönnin väliin pelon ottaessa ylivallan. 
" Hmm.. katsotaan kuinka onnekas olet.." Mies sanoi tuon hengitys pyyhkäisi kaulaani. Suljin silmät ja Justinin kasvot valtasivat mieleni. Pojan hymy, joka sai sydämeni pysähtymään, jokainen sana, jokainen yhdessä vietetty hetki palasi mieleeni. En ollut ehtinyt edes kertoa hänelle, kuinka tärkeä tuo todella oli. Nyt saatoin vain toivoa elämäni päättyessä, että voisin nähdä tuon kasvot vielä kerran, tuntea tuon hellä kosketus ja sanoa, että rakastaisin poikaa ikuisesti, vaikka en olisikaan enään hänen vierellään. Kuului vaimea klick, miehen painaessa liipasinta. Yllätyksekseni en tuntenut mitään, mielestäni sen pitäisi sattua, jos joku ampuisi sinua pistoolilla päähän. Ennen kuin ehdin luulla todenteolla olevani kuollut kuului toinen vaimea klick. Tajusin, että ase ei lauennut. Tiesin kuitenkin, että vielä yksi klick niin tämä oli tässä. Milloin elämäni vilisisi silmieni edessä, niinkuin elokuvissa, jossa päähenkilö kuolee? Yllätyksekseni löysin taas sisäisen selviytymisvaistoni ja huomasin pienen virheliikkeen, minkä antoi mulle tilaisuuden pakenemiseen. Sohaisin tuota kyynärpäälläni niin kovaa kun ikinä jaksoin. Se tuotti tulosta, mies lensi kaaressa lattialle ja samaan aikaan joku riuhtaisi kellarin oven auki. Tuijotin ovelle, ja luulin näkeväni enkelin. Enkelihän se oli tosin ilman siipiä tai sädekehää, mutta minulle tuo poika oli enkeli. Justinin silmät kohtasivat omani. Pari kyyneltä valui pitkin tuon poskia, tuntui kuin kaikki tapahtuisi hidastetusti. Halusin niin kovasti pyyhkiä tuon kyyneleen pojan poskelta, mutta yhtäkkiä kaikki voimani hävisivät, puhumattakaan siitä, että olin yhä sidottuna. Sitten ajelehdin pimeyteen.
Ei. Halusin nähdä Justinin kasvot, en pimeyttä. Taistelin vastaan, mutta upposin tiedottomuuteen uudestaan ja uudestaan. Yritin avata silmiäni ja kauhukseni tajusin, että ehkä ne olivat jo auki, mutta minä olin kuollut. Tälläinenkö kuolema siis oli. Pelkkää pimeyttä, ei kultaista porttia, enkeleiden valtakuntaa? Ainoa asia minkä tiesin varmasti: En saisi missään tapauksessa luovuttaa nyt.
" Lily ? " Kuulin äänen pimeydessä. Yritin löytää huuleni ja ääneni vastatakseni, mutta se oli hyvin hankalaa.
" j...Jus..Justin.. " Ääneni kuulosti vieraalta, aivan kuin olisin niellyt tuhat kiloa hiekkaa. Kuulin ambulanssin ja poliisin sireenit, mutta en vieläkään kyennyt näkemään mitään.
" Kuuletko minun ääneni, purista kättäni jos kuulet, tai nyökytä päätäsi. " Kuulin ensihoitajien vaativan äänen. Yritin reagoida edes jotenkin. Äkkiä näin kasvoja yläpuolellani. Ensihoitajien, Justinin äidin ja Justinin. Jäin tuijottamaan poikaa, jonka poskella oli enemmän kyyneliä. Mä hymyilin ja muodostin äänettömästi huulilleni lauseen: Minä rakastan sinua, kaikki on hyvin. 
" Neiti Bennet, puhukaa minulle koko ajan, älä lakkaa puhumasta ja pysy hereillä" Tuijotin edelleenkin Justinin kasvoja. Tunsin kuinka joku nosti mua ylös ja kuulin jonkun kiljaisevan tuskaisesti. Kesti hetken tajuta, että tuo kamala ääni lähti omasta kurkustani. Sitä seurasi hetkellinen pimeys. 
" Lily ! " Kuulin Justinin äänen kuin unessa. " Älä jätä mua " En tietenkään. Olisin halunnut sanoa, mutta en löytänyt voimia edes silmien räpäytykseen. Hetkellisesti oli taas pimeää.
" Lily ! Mä rakastan sua, mä en voi elää ilman sua. " Justin sanoi. " Lily ! Älä sulje noita sun kauniita silmiäs, ole kiltti.... " Pojan ääni hipoi hysteriaa tuon tuijottaessa mua anelevasti. 
" Älä luovuta... "  Justin kuiskasi hennosti, mutta silti tarpeeksi lujaa, että minä kuulin sen. Sanoja seurasi tiedottomuus ja synkkä pimeys.
 
Justin
 
Kuljin edestakaisin pitkin sairaalan käytävää kunnes äitini kaappasi minut tiukkaan syleilyynsä. 
" Lily selviää kyllä... Tyttö on tarpeeksi vahva siihen... " Äitini kuiskasi hiljaa kyynelten valuessa taas kerran pitkin poskiani. Äitini käsien tilalle tuli toiset, hennommat kädet, mutta silti yhtä lohduttavat.
" Justin... " Selena sanoi hiljaa halaten mua koko ajan tiukemmin. Lopulta pystyin rauhoittumaan sen verran, että istuuduin alas odottamaan. Tunnit kuluivat hitaasti. Yritin paeta muistikuviani, etten joutuisi taas paniikin valtaan. Silti en pystynyt pakenemaan näitä muistoja. Sitä miltä tuntui kun avasin sen oven ja näin Lilyn siellä. Ruhjottuna ja ilmiselvästi peloissaan tai miltä tuntui kun näin ne kaikki haavat ja ruhjeet tai se kun tuo katsoi mua autuaasti hymyillen ennen silmiensä sulkemista. Viimeisenä mainittu muistikuva oli viimeinen minkä muistin, ennen tytön joutumista tuohon huoneeseen. Yö tuli ja meni. Nukuin vain hetken, koska havahduin joka kerta, kun jokin ovi avautui. Suorastaan lensin ylös tuolista jolla torkuin, mutta turhaan. Lilyn huoneen ovi pysyi kiinni. Scooter kävi välillä tuomassa mulle jotain juotavaa. Oli tuo tuonut mulle pari leipääkin, mutta en vain saanut niitä alas kurkustani. Selena nuokkui vieressäni täysin unessa samoin kuin äitini.
 
Auringon vihdoin valaistessa hiljaiset käytävät tuo ovi avautui. Väsyneen näköinen lääkäri asteli meidän luokse, enkä mä kestänyt katsoa tuon ilmettä.
" Tyttö on menettänyt paljon verta ja lisäksi pari kylkiluuta oli murtunut... ja meidän pitää tehdä lisätutkimuksia, mutta voitte mennä hänen luokseen nyt." Nousin samantien tuolistani ja ryntäsin huoneeseen. Näin kalpeakasvoisen tytön, joka makasi hiljaa levollisesti silmät ummessa. Menin sängyn vieressä olevalle nojatuolille kuuntelemaan monitorin tasaista piipitystä.
" Hei.. " Katsahdin ovelle ja näin Selenan.
" Hei..." 
" Mä tosissani toivon, että Lily selviää... se on justiin se oikee sulle Justin... te ootte vaan jotain niin erilaista.. kun.. sä ja mä ... siis... sillon joskus aikoinaan... jos ees muistat." Vastasin tytön lausahdukseen vain pään nyökäytyksellä. En jaksanut nyt keskustella tuon kanssa aiheesta. Keskityin katsomaan Lilyn kasvoja, enkä aluksi edes huomannut Selenan lähteneen. 
" Sun on pakko selvitä... sun on ihan pakko.. " Sanoin hiljaa. Sydämeni hypähti pilviin kun huomasin tytön liikauttavan kättään.
" Lily? Kuuleks sä mua ?" Sanojani seurasi hiljaisuus, eikä tyttö liikkunut hetkeen ollenkaan, mutta sitten tuo kuiskasi hiljaa jotain, minkä vasta parinsekunnin kuluttua tajusin omaksi nimekseni.
" Lily? " Otin kiinni tuon kädestä. " Sulla ei oo enään mitään hätää, mä oon tässä ja pysyn... " Tunsin hellän puristuksen vasten kättäni.
" J..Justin.. mä.... rakastan.." 
" Shh... " Painoin sormeni tuon huulille hymyn hiipiessä kasvoilleni. " Tiedän mäkin sua.. ja et tiedäkkään kuinka paljon..." Hento hymy ilmestyi tytön kasvoille, mutta silti tuon silmät olivat kiinni. En tiedä kuinka kauan istuin siinä hiljaisuudessa pidellen tuon kädestä kiinni. Ehkä tunnin tai kaksi, minkä jälkeen lääkäri pyyhälsi huoneeseen ja mun piti poistua hetkeksi. Sain kuitenkin puolentunnin päästä tulla takaisin. Lily oli hereillä, tuijotti kattoa lasittuneesti, mikä säikäytti mut aluksi todella pahasti.
" Lily? " Kysyin epäröiden ovella ja tuo kääntyi katsomaan mua kyyneleitä silmissään.
" Justin ! " Tuo huudahti ääni rahisten pahasti. Menin tytön luo ja otin tuon kädestä kiinni silittäen Lilyn hiuksia hellästi.
" Ei mitään hätää... "
" Mä en tarkottanu... anteeks.. " Lily itki lähes hysteerisesti ja mä en tajunnut mistä nyt puhuttiin.
" Mitä anteeks pyydettävää sulla on ?" Kysyin ja Lily meni samantien lukkoon. Aivan kuin ei tietäisi mitä sanoa, tai tehdä.
" Sä et oo tehny mitään väärin... " Kuiskasin hiljaa silitellen edelleen tuon hiuksia. " Mä pelkäsin niin paljon, että mä menetän sut. " Jatkoin.
" Mäki pelkäsin, etten enään koskaan näkis sua... mä en ois kestäny sitä, kuolleenakaan.." 
" En mäkään..." Myönsin hiljaa. Lopulta juttelimme niitä näitä, mutta kumpikaan ei maininnut sanallakaan tapahtunutta. Katsoimme pari leffaa mun koneelta. Chaz ja Ryan kävi nopeasti tervehtimässä. Äitini kävi tuomassa ruokaa, ja tervehtimässä muutenkin Scooterin kanssa.
Kenny ei ollut ilmestynyt paikalle, koska tuota varmaan hävetti, että näin oli päässyt käymään. Tuskin Lily syyttäisi Kennyä tapahtumasta, en syyttäisi minäkään.
 
Pari viikkoa oli kulunut ja mua alkoi huolestuttaa se, ettei Lily puhunut tapahtuneesta kenellekkään. Ei sanallakaan maininnut mitä oli tapahtunut, sanoi vain kaikille, että kaikki on hyvin. Kaikista pelottavinta oli se, että tyttö tuntui etääntyvän minusta ja ei vain minusta vaan kaikista muistakin pojista. Chazin ja Ryanin mukaan tyttö ei ollut puhunut heille koko viikkona, vaan teki ruokaa äitini kanssa ja vietti muutenkin aikaa tuon kanssa. Asiaa ei auttanut yhtään, että media pyöri meidän kimpussa ja huhusi viilenneistä väleistämme, mutta totuus oli etten mä tiennyt mitä mun pitäis tehä..
Istuin keittiön pöydän ääressä täysissä ajatuksissani, kunnes äitini pyyhälsi keittiöön laittamaan ostoksia jääkaappiin ja istuutui sitten mua vastapäätä, kasvoillaan, nyt pitää puhua, ilme.
" Justin.. sun pitää tukea Lilyä... koska se aikoo kertoa sulle tänään jotain mitä on varmasti hankala kertoa... ja mä tiedän, että Lily voi luottaa suhun.. " Katsoin äitiäni kulmat koholla. Epäilikö tuo, ettei Lily voisi luottaa muhun ?
" Mä oon sen tukena nyt ja aina, mitä ikinä se asia koskee... " Sanoin olematta kuitenkaan itsekään varma, koska mielikuvitukseni loihti helposti kaikkia kauhukuvia mieleeni. Ravistelin ne kuitenkin mielestäni, miettien samalla, mitä ihmettä tytöllä oli kerrottavana?
 
©2018 Ripaus seikkailua, fantasiaa ja romantiikkaa - suntuubi.com